sutra 2:12

kleśa-mūlaḥ karma-aśayo dr̥ṣṭa-adr̥ṣṭa-janma-vedanīyaḥ 12

Tekojen vaikutukset, joita koetaan ”näkyvässä” tai ”näkymättömässä” syntymässä, perustuvat (mielen) häiriöihin.

Nyt käsitellään ”karman lakia”, joka yleensä ymmärretään ”syyn ja seurauksen lakina”, ja sitä se toki myös onkin, vaikkakin sen suora käännös on ”tekojen laki”. Toiminnalla on aina seurauksia; ja moraalisesti ajatellen teot aiheuttavat hyviä tai huonoja seurauksia, jos (ja vain jos) ne perustuvat häiriöhin. Tarkoittaen, että yksilö, jonka ”hienovaraisessa kehossa” kaikki häiriöt ovat muuttuneet ”paahtuneiksi siemeniksi” – jotka eivät voi enää itää, harjoittamalla siemenetöntä syventymistä riittävästi – eivät teot enää tuota ”uutta karmaa”. Mutta näin on siis vain ”häiriöistä vapautuneiden” kohdalla. Muussa tapauksessa, hyvät teot tuovat hyviä seurauksia; ja pahat teot huonoja seurauksia – ja molemmat sitovat meitä elon kiertokulkuun. Seuraukset eivät välttämättä tai yleensä tapahdu kuitenkaan välittömästi. Jos se tapahtuisivat välittömästi, niin oppisimme tekemään vain ja ainoastaan hyviä tekoja hyvin, hyvin nopeasti!

 

Tosin tässä on hyvä tehdä jaottelu teon sisäisiin ja ulkoisiin vaikutuksiin. Käyttäkäämme ulkoisesta termiä ekstensio ja sisäisestä termiä intensio (soveltaen kielifilosofiassa käytettyä jaottelua käsitteiden ja termien merkityksistä). Useasti ihmisellä voi tulla välittömästi huono omatunto ”pahan teon” jälkeen eli tämä olisi vaikutuksen intensio – ja mahdollisesti välitön sellainen. Tämäkin on siis vaikutus vaikkain vain sisäinen, näkymättä välttämättä ulospäin. Mutta hänelle on mahdollisesti vielä myöhemmin tulossa myös vaikutuksen ekstensio, joka on ulospäin näkyvä vaikutus, mutta sekin tietysti myös sisäisesti tuntuva. Tässä tulee mieleeni jungilaisen psykoanalyytikon (jonka nimi on karannut mielestäni) ajatelma: ”Kaikki minkä näet toisessa, on jollakin tavalla itsestäsi löydettävissä. Kaikki minkä teet toiselle, olet jo tehnyt itsellesi sisäisesti.”

 

Joka tapauksessa, on yksilöitä, joilla ei tule välttämättä huonoa omatuntoa mistään teosta (esimerkiksi psykopaatit), mutta heillekin karman lain mukaan tulee vaikutuksen ekstensio, jos intialaiseen filosofiaan on uskomista. Tämä on nimenomaan asia, josta kaikki koulukunnat ovat pääpiirteittäin samaa mieltä, vaikka yksityiskohdissa onkin eroavaisuuksia. Yhdenlainen painauma on toisaalta myös se, että on ”huono omatunto” liiankin usein, varsinkin ns. kaksinaismoralistisissa yhteisöissä tai yhteiskunnissa, mitä itse asiassa lähes kaikki yhteisöt tai yhteiskunnat loppuejen lopuksi ovat ainakin jossakin määrin.

Mielenkiintoinen hypoteettinen kysymys onkin, vähentääkö mahdollisesti vaikutuksen intensio eli huono omatunto vaikutuksen ekstensiota eli ulkoisesti näkyvää huonoa vaikutusta, kuten usein ihmisten yhteiskunnallisissa laki- ja oikeusjärjestelmissä on asian laita, eli ”katumus” voi lyhentää tuomiota? Mutta tähän spekulatiiviseen kysymykseen en usko kenelläkään olevan varmaa vastausta. Vyaasa uskoo, että erityisen hyvät ja erityisen pahat teot tuottavat hedelmää nopeasti; mutta kun katsoo maailman menoa, niin se panee epäilemään? Niin, en usko, että kukaan täällä maan päällä oikeasti ihan täsmälleen tietää, tai on koskaan tiennyt, kuinka karman laki toimii?

 

Teot siis aiheuttavat seurauksia, joko tässä eli ”näkyvässä” elämässä, tai vasta jossakin tulevassa – eli tällä hetkellä vielä ”näkymättömässä” – elämässä. Hindumytologiassa on esitetty varoituksia, että jos esimerkiksi tappaa lehmän, niin tulee itse tapetuksi yhtä monta kertaa kuin lehmässä on karvoja; ja toisaalta että jokainen uusi häriöihin perustuva hyvä tai huono teko johtaisi uuteen elämään. Vyaasa hylkää moiset ajatukset, ja esittää ajatuksen, että kaikkien tekojen muodostama (laadullinen) kokonaisuus muokkaa seuraavan elämän puitteet. Ostan täysin tämän Vyaasan ajatuksen. Syynä tuollaisiin varoituksiin lienee, että tarinoiden opetukset olivat ensisijaisesti moraaliopetuksia ”tavalliselle ihmisille”. Ja näin ihmisiä on yksinkertaisesti yritetty ”opettaa” pelottelemalla hyvin käyttäytyviksi luomalla pahojen tekojen seurauksista kauhukuvia, jotka eivät kestä tarkempaa filosofista tarkastelua.

 

Seuraavan elämän muokkautumiseen tämän elämän teoilla on kuitenkin olemassa kolme poikkeusta (ks. esim Broo 2010):

Ensiksi, vaikutus, joka on vielä toteutumatta, voidaan eliminoida ”tiedon” (jnāna) – tai tähän lukuun sopivasti ilmaistuna tietämättömyyden poistamisen – avulla. Tämä viittaa pohjimmiltaan kok joogan projektin tähtäimeen: itseoivallukseen eli ensin itsensä oivaltamiseen puhtaana tietoisuutena (”herääminen”) ja sen jälkeen kaikkien painaumien muuntamiseksi paahtuneiksi siemensiksi (”vapautuminen”). Broo siteeraa Bhagavad Gitaa (4.37): ”Kuten roihuava tuli polttaa puun tuhkaksi, niin tiedon tuli polttaa tuhkaksi kaiken karman.” Tästä tulee mieleeni nykyajan nondualisitinen opettaja Mooji, joka usein puhuu ”Valkoisesta Tulesta” – hänen yksi sitaattikirjakin on nimetty sen mukaan – ja viitaten suoraan katsomiseen puhtaana tietoisuutena, joka polttaa kaiken mennessään. Jättäen vain tietoisuuden eli Itsen, johon samaistua – tämä on jnanajoogaa.

 

Toiseksi, teot voivat olla yht’aikaisesti sekä hyviä että huonoja, sisältäen molempien säikeitä niin sanotusti. Vaachaspati Mishra käyttää esimerkkinä Veedalaista jyotistoma-uhria (ks. esim. Woods). Tässä toimituksessa tapetaan eläimiä ”jumalten kunniaksi”. Ortodoksisen tulkinnan mukaan, hänelle koituu enemmän hyviä seurauksia, vaikkakin myös huonoja. Mutta esimerkiksi Buddha tuomitsi Veedalaisen perinteen eläinhenkiä uhraavat toimitukset; ja tämä lienee yksi syy miksi hän yleensäkin kielsi Veedain arvovallan. Hän näki varhaisempien Veedojen primitiivisen ”heimohenkisyyden” läpi. Myös myöhäisimmissä Veedoissa eli Upanishadeissa kritisoidaan ”sokeaa rituaaliuskontoa”, jolla on yhä iso rooli hindulaisuuden parissa.

 

Länsimaisessa filosofiassa moraalisia ongelmia probelmatisoidaan äärimmilleen ajatuskokeilla, joissa esimerkiksi mietitään onko oikein tehdä teko, jolla välittömsäti säästää yhden ihmishengen, mutta samalla välillisesti aiheuttaa usemman hengen menetyksen? Ja tähän eri etiikan koulukunnat antavat erilaiset vastaukset. Yksinkertaistaen, pääköulkunna ovat konsekventialismi ja deontologia. Konsekventialismissa lasketaan ”loppusummaa” eli on parempi tappaa yksi ”viaton” ihminen, jos säästää sillä useamman ihmisen hengen. Deontologiassa, taas ehdottomasti kielletään tietyt teot, joihin totta kai, kuuluu tappaminen (kuten myös Joogasutrisssa, ks. II:30-31, ja länsimaissa tunnetuin esimerkki tietysti Raamattu), joten vaikka säästäisi useamman ihmisen hengen, ei voi tappaa yhtäkään ihmistä (tai eläintä eli ”elävää sielua”). (Molemmista koulukunnista olemassa useita variaatioita.)

 

Kolmantena, ja monimutkaisimpana, intialaisen uskomusten mukaan ihminen voi välillä päätyä eläinkehoon pahojen takojen, tai jumalkehoon hyvien tekojen, takia vain palatakseen jossain vaiheessa takaisin ihmiskehoon ”kärsittyään rangaistuksensa” tai ”nautittuaan palkintonsa”. Jos näin tapahtuu, osa tämän elämän teoista vaikuttaa vasta seuraavassa ihmiselämässä; koska ”eläin seuraa vain vaistojaan”, kuten Broo kirjoittaa. Tämä uskomus ”vain vaistoista” alkaa olemaan jo vanhentunut (ks. esim. Viitala 1996). Jokaisella eläinlajilla lienee omat lajikohtaiset käyttäymistaipumuksensa, ja eläinlajin ollessa tarpeeksi kehittynyt eli monimutkainen niin myös omat sääntönsä. Eli esimerkiksi ihmisapinoilla ja delfiineillä on näyttää selvästi olevan oma moraalinen koodistonsa, mutta he eivät tietenkään kuuluu ihmislain tai ihmisten sääntöjen ja normien tuomitsemisen piiriin (paitsi kotieläinten kohdalla tätäkin tapahtuu). Tässä kohtaan monasti karman laki antropomorfisoidaan eli ajatellaan vain ihmisten moraalisääntöjen kautta.

 

Karman laki on pohjimmiltaan toiminnan laki. Kaikilla toimilla ja teoilla on seuraksia, koska maailma on kausaalinen syy- ja seraussuhteiden verkosto. Myös yksinkertaisimpien eliöiden teoilla on seurauksia, mutta aluksi ne ovat vain hengissä säilymiseen liittyviä. Mutta jossai evolutiivisessa vaiheesa eläimet alkavat olla jo niin kehittyneitä, että niilläkin on jonkinlainen moraalinen koodisto, jolloin se tuo uuden kerroksen, karman lain toimintaan ko. olentojen kohdalla. Ehkä juuri esimerkiksi apinalauman arkkityyppinen ”wanha viissas yksilö” syntyy seuraavassa elämässä ihmiseksi? (Ollen mahdollisesti aluksi ”ihan pihalla”, koska aiemmin opittu, joka on paiaumien muodossa alitajunnassa ei toimikaan toivotulla tavalla.) Jos joogafilosofia on oikeassa, että ”sielu” aina palaa ihmiskehoon ennen pitkää, se viittaa siihen, että vapautuminen reinkarnaatioiden kierrosta voi tapahtua vain ja ainoastaan ihmisenä (ks. myös esim. I:19). Mainitsin aiemmin, että eläinkehoon syntymien ajatellaan rangaistuksena; mikä voi tuntua oudoltakin ajatukselta, joa on pannut merkille, että osa elämiistä näyttää taatusti nauttivan ja osaavan nauttia elämästään enemmän kuin (varsin isokin) osa ihmisistä? Tähän tulee logiikka nimenomaan sitä kautta, että ainoastaan ihmiselämän kautta voi vapautua eli ”valaistua”, vaikka itse ihmiseämä ei aina olekaan mitään herkkua, ja vapautuminen nimenomaan aina edeltää jossain määrin ”reflektoitua kärsimystä”.

 

Broo kirjoittaa myös, että vain aikuiset ihmiset ovat moraalisesti vastuusta teoistaan. Mihin ikään se raja vedetään? Niin, aiempaan viitaten karman laki sitoo myös lapsia, mutta tämä ei tieteinkään tarkoita, että ihmislakien pitäisi rangaista alaikäisiä kuten aikuisia. Eikä varman tee niin karma lakikaan, mutta tässä tulee taas vastaan esimerkki, joka antaa aihetta epäillä, että karman laki on monimutkaisempi kuin yhdenkään ihmismielen on mahdollista tajuta.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Ps. Tästä sutrasta alkaa sarja runsaita yhtäläisyyksiä joogafilosofian ja buddhalaisuuden välillä.