sutra 2:14

te hlāda paritāpa-phalāḥ puṇya-apuṇya-hetutvāt 14

Ne tuottavat iloa tai kärsimystä sen mukaan, onko syy hyve vai pahe (2.14).

 

Hyvä karma ja paha karma? Hyvä karma tuottaa onnea ja vie kohti vapautumista, ja pahan karman vaikutukset ovat jotain päinvastaista, vai kuinka? Ei ihan. Intialaisen – sekä buddhalaisen että hindu-joogisen – ajattelun mukaan kaikki mikä sitoo elämän kiertokulkuun tuottaa ennen pitkää kärsimystä, tai vähintäänkin tyytymättömyyttä. Ulkoisesti hyviä tekoja saatetaan tehdä onnen kaipauksesta, inhosta pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, oman ”egon pönkittämisen” takia tahi silkasta elämänjanosta (ks. II:6-9). Mutta nämä motiivit eivät vie kohti vapautumista, eivätkä ole aina alun alkujaankaan sisäisesti hyviä tekoja. Toki ne voivat tuottaa miellyttäviä ja nautinnollisia elämänkokemuksia, jotka kuitenkin väistämättä kallistuvat ajan myötä kärsimykseksi tai tyytymättömyydeksi tässä vastakohtaisuuksien maailmassa. Kuten Maehle (2006) toteaa, koska koko maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, niin kovat ajat voivat olla jo nurkan takana; vaikka yksilö (tai yhteisö) saattaa luulla, että hänellä (tai heillä) on ”kaikki hallinnassa”.

 

Broo (2010) kysyy mistä tietää kuuluuko teko hyveiden vai paheiden piiriin? Hän vastaa, että yksinkertaisimmillaan ajateltuna tietämättömyys ja siitä johtuva toiminta ovat paheita. Tämä on nimenomaan yksinkertaistus. Myös hyvien tekojen tekeminen edellä mainituista syistä (ks. II:6-9) johtuu tietämättömyydestä (ks. II:4-5). Vapautumista ja lopullista kärsimyksen lakkatuttamista kohti vie tietämättömyyden poistaminen, johon ei riitä yksinään ”hyvät teot”. Ja tietämättämyyden poistuminen itsessään tuottaa kyllä hyvä tekoja, mutta niiden intentio – sisäinen laatuisuus – on eri kuin ulkoisesti hyvien tekojen tekeminen kaipauksen, inhon, ”egon” tai elämänjanon vuoksi. Täten, ulkoisesti kahden ihmisen teko saattaa olla aivan sama, mutta sisäinen tila täysin eri.

 

Nimittäin, vapautumisen esteenä ovat myös ”hyvät teot”, jos ja kun niiden toivotaan tuottavan itsellemme jotain hyvää tässä maailmassa. Sen sijaan, vapautumumisen esteenä eivät ole teot, jotka tehdään pyyteettömästi vailla oman edun tavoittelua, eli vapaana lopputulokseen liittyvistä fantasioista. Ulkoisesti hyvät teot, puolestaan, jotka eivät ole täysin pyyteettömiä sitovat meidät elon kiertokulkuun eli saavat syntymään uudelleen ja uudelleen. Eli Broo tekee tässä yhden klassisen argumentaatiovirheen puhuen samasta asiasta kahdesta eri näkökulmasta avaamatta asiaa riittävällä tavalla, sekoittaen kaksi eri tasoa ”hyveissä” keskenään eli ensin puhuen hyveistä tähän maailmaan sitovana tekijänä ja heti seuraavassa kappaleessa hyveistä tietämättömyyttä vastustavina tekoina rajoitusten ja määräysten – tai pidättymisten ja noudattamisten – eli yama ja niyama muodossa.

 

Ranganathan (2008) nostaa esille hyvän ”pointin” puhuttaessa hyvästä ja pahasta karmasta. Kärsimystä pidetään tietysti yleensä huonon karman tuloksena. Mutta usein ihminen tarvitsee kärsimystä ”herätäkseen” joogan tielle. Usein joogaa harjoittavat yksilöt ovat kokeneet paljon kärsimystä tässä elämässä, ja nimenomaan se on johdattanut heidät etsimään ”jotain muuta”, kuin mitä valtavirtayhteiskunta tarjoaa.

 

Kaikesta huolimatta, hyvät teot ovat tärkeä osa Patanjalin joogaa (yama, ks. II:30-31). Tiettyjen moraalisääntöjen noudattaminen on yksi valmistava harjoitus. Voisi jopa sanoa, että yama on välttämätön, mutta ei riittävä ennakkoedellytys lopulliselle vapautumiselle. Ne myös helpottavat vapautumiselle välttämättömien meditatiivisten tilojen ja syventymisten tapahtumista. Usein sanotaan, että aluksi moraaliset rajoitukset vaativat itsekuria, mutta edistymisen myötä niistä tulee spontaani ja luonnollinnen sekä vaivaton tapa toimia. Tähän liittyen, Augustinus antoi moraaliohjeen ”Rakasta ja tee mitä tahdot”. ”Tee mitä tahdot”, toimii ohjenuorana vain yksilölle, joka kykenee autenttisesti tuntemaan rakkautta ja myötätuntoa kaikkia kohtaan. Moraalisten rajoitusten mukaan eläminen ei koskaan itsessään riitä vapautumiseen tai edes syventymiseen. Tarvitaan myös muunlaisia harjoituksia (ks. esim. II:29).

 

Varsinkin uskontojen sisällä ja uskonnollisissa yhteisöissä moraalin painottaminen viedään monasti liiankin pitkälle. Tiukoilla ja jopa ”epäluonnollisilla” moraalisäännöillä voidaan orjuuttaa ihmistä enitsestään vapautumista kohti johdattamisen sijaan. Orjuuttaminen tapahtuu käytännössä usein syyllistämisen ja häpeän keinoin, jolloin on kyseessä yleensä vallan tavoittelu ihmisen pelossa pitämisen voimalla. Joissakin munkkityhteisöissä voi olla vaatimuksena jopa viiden sadan säännön jatkuva noudattaminen. Patanjali onneksi esittää vain viisi moraalista rajoitusta, ja ne kaikki löytyvät jossain muodossa kaikista pääuskonnoista. Ja suurelta osin ne ovat ”ihan linjassa” sen kanssa mitä meille tavanomaisesti opetetaan vanhempien ja/tai ammattikasvattajien taholta – joka on yleensä ensimmäinen välillinen kosketuksemme ”arvovaltaisiin lausuntoihin” (ks. I:7). Mutta jotta niiden toteutuminen voi olla keino kohti vapatumista, niiden täytyy versoa, tai alkaa versomaan, ”luonnostaan sisäsyntyisesti” – ”ulkoisesti ylhäältä käsin” asetettujen sääntöjen sijaan.

 

Monasti hindulaisuus on nähty etiikkaa vailla olevana uskontona, koska siihen sisältyy voimakas usko ”karmaan”, kastilaitokseen ja/tai siihen, että koko maailma on vain harhaa (māyā). Esimekriksi Radhakrishnan (2006) on kirjoittanut aiheesta Intialaisen Filosofian eepoksessaan, samalla selittäen sen olevan väärinkäsitystä. Maehle tuo esille myös yhden hindu-swamin (Agehananda Bharati), joka yritti täysin erottaa etiikan vapautumisesta. Tämä swami kuulemma väitti, että mystiset kokemukset (syventymiset, heräämiset, itseoivallukset, valaistumiset, vapautumiset) ovat täysin vailla normatiivisia arvoja, eivätkä johda mihinkään eettiseen koodistoon! Maehle kuitenkin huomauttaa hänen unohtaneen, että ykseyden ja yhteyden kokeminen muun maailman kanssa – mihin aito itseoivallus aina johtaa – tuottaa automaattisesti eettisesti korkeatasoista käytöstä. Itse asiassa, tällaiset kokemukset ovat yleensäkin etiikan takana eri ”viisausperinteissä”. Toisin päin ilmaistuna, pahat teot johtuvat aina tietämättömyydestä, eli yksilö ei tiedä kuka oikeasti on (ks. II:4-6)? Täten, ollen täysin samaistuneena siihen egoon, persoonaan, mieli-kehoon, joka toimii liikennevälineenä tässä maailmassa.

 

Patanjalille ”karman laki” on persoonaton prakritin piirissä toimiva ”luonnonlaki”. Tämä ei tarkoita sitä, että se olisi täysin vastakkainen länsimaihin teosofien kautta pesiytyneen näkemyksen kanssa ”karman laista kehittävänä tekijänä”, kuten Broo väittää. Länsimaiset painottavat usein sielunvaellusta opettavaisena tienä, jossa noustaan korkeammille ”tietoisuuden tasoille” (ks. esim Wilber 2006). Tämä näkemys ei sulje pois Patanjalin näkemystä, jossa buddhi aina syntyy uudelleen, kunnes siinä ei enää ole painaumia. Painaumia pyritään tietoisesti vähentämään harjoittelemalla antautuneesti, säännöllisesti ja pitkäkestoisesti (ks. I:14), ja tuo tie ilman muuta on ”opettavainen tie” ja vie kohti uusia tasoja – myös Patanjali itse puhuu tasoista (ks. II:27 ja III:6). Tällä en tarkoita, että hän tarkoittaa jotain täsmälleen samanlaista kuin esim. Ken Wilber tai teosofit, mutta samankaltaisesta hierarkkisesta näkemyksestä on ilman muuta kyse. Täten, länsimaissa yleistynyt tapa puhua tästä aisasta ei ole Patanjalille ”täysin vieras”, vaan kyse on pikemminkin erilaisesta kielenkäytöstä ja erilaisista painotuksista. Erilainen kielenkäyttö ja painotukset ei tarvitse johtaa mustavalkoiseen vastakkainasetteluun.

 

Teksti: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.