sutra 2:26

viveka-khyātir-aviplavā hānopāyaḥ 26

Keskeytymätön erottelukyky on välttymisen menetelmä (2.26).

 

Sutrassa 16 totesimme, että joogafilosofia käsittelee neljää aihetta (ks. myös Broo 2010, sutra 2.15): vältettävä, vältettävän syy, välttyminen ja välttymisen menetelmä – jossa on siis kaikuja buddhalaisuuden neljästä jalosta totuudesta. Sutra 16 käsittelee näistä ensimmäistä toteamalla: ”Tuleva tuska on vältettävä.” Sutra 17 jatkaa heti perään, että ”näkijän ja nähdyn yhteys on vältettävän syy”. Sen jälkeen Patanjali käsittelee tarkemmin filosofiansa kahta päätekijää eli näkijää ja nähtyä, sekä näiden kahden ”osin käsittämätöntä” yhteyttä. Sutrassa 25 siirrytään kolmanteen aiheeseen: ”Kun se (tietämättömyys) häviää, yhteys häviää. Tämä (on) välttyminen…” Nyt on vuorossa sarjan päättävä aihe eli välttymisen menetelmä. Patanjali nimeää menetelmäksi keskeytymättömän erottelukyvyn. Tämä keskeytymätön erottelukyky saavutetaan nimenomaan Patanjalin tunnetuimmalla panoksella eli ns. ”8-osaisella joogalla”, jonka käsittely on ihan nurkan takana tässä luvussa.

 

Joogan menetelmistä on olemassa monta versiota riisutusta 4-osaisesta aina 15-osaiseen joogaan. Aiheeseen palaan parin sutran päästä, mutta tässä haluan nostaa erityisesti esille Shaiva- (ja ilmeisesti myös Vaishnava-) tantraperinteiden 6-osaiset joogat, joista uupuvat Patanjalin kaksi ensimmäistä haaraa eli yama ja niyama (ks. esim. Mallinson & Singleton 2017). Mutta ne kuusi osaa ovat yhtä lukuunottamatta muuten samat kuin Yoga-sutrassa. Se joka näistä tantrisista ”kuusijalkaisista” uupuu, on nykyjoogan tunnetuin osa eli āsana. Asentojen (tai muodollisessa asennossa istumisen) tilalla on tarka (discernment, discrimination) eli tarkkanäköisyys tai erottelukyky, jota voi pitää viveka-khyātiḥ-termin synonyymina!

 

Joka tapauksessa, tätä erottelevaa ymmärrystä voi kutsua jopa joogaharjoituksen muodolliseksi tavoitteeksi Patanjalin kontekstissa; kuten Vivekananda tekeekin, jatkaen, että tällöin purusha loistaa syvimmän luonteensa mukaisesti – kaikkitietävänä ja kaikkivoipana. Tässä on siis Vivekanandalla yksi ensimmäisistä viittauksista varsinaisiin ”joogisiin superkykyihin”, jotka ovat ”kahdeksan osan tuolla puolen” sekä joogaharjoituksellisesti että rakenteellisesti tässä Patanjalin uraauurtavassa joogatekstissä (ks. 3. luku). Iyengar taas kutsuu keskeytymätöntä erottelukykyä ”tietoisuuden ja tarkkaavaisuuden korkeimmaksi tilaksi”, ollen täten, ”viisauden kruununjalokivi”. Ja tämä kruunun jalokivi valaisee tien vapauteen, jossa Itse-itsessään lepää omassa olemuksessaan (ks. esim. Hariharaananda 1983). Länsimaisen filosofian suurmies Aristoteleskin on sanonut jotain tähän viittaavaa: ”korkeinta mietiskelyä on mietiskely, jossa mietiskelijä keskeytymättä mietiskelee oma mietiskelyään”.

 

Tässä sutrassa esiintyy toinenkin – varsinkin astrologiassa ja myös tantrisissa perinteissä – merkittävä termi eli upāyaḥ. Perinteinen Veedinen astrologia (jyotisha) omaa erittäin merkittävän roolin vielä tänäkin päivänä Intiassa. Planeettojen mahdollisten huonojen vaikutusten vastatoimeksi astrologi saattaa määrätä upāyan eli ”taidokkaan menetelmän” – kuten Ranganathan asian ilmaisee – jolla vakuutetaan ja uskotaan olevan suotuisia tai lieventäviä vastavaikutuksia odotettavissa olevaa ”karmista negatiivisuutta” vastaan. Tämä astrologinen menetelmä voi sisältää esimerkiksi rituaaleja, uhrauksia joillekin jumalille tai Jumalalle, hyväntekeväisyyttä, tai tietynlaisten amulettein kantamista. Kashmirin Shaiva-perinteessä taas erilaiset joogiset harjoitukset jaetaan kolmeen menetelmien (upāyaḥ) kategoriaan, jotka hierarkkisesti luokitellaan (edistyneimmästä aloittaen) 1) ”suoraan menetelmään”; 2)shaktin (eli luonnon kaikkinensa energioiden) kautta tapahtuviin menetelmiin; sekä 3) menetelmiin, joissa yksilö käyttää oma kehoaan, mieltään ja aistinelimiään (ks. esim. Vijnaana-Bhairava). Tähän viimeiseen kategoriaan kuuluisi varmaan suurin osa sitä, mitä tänä päivänä lännessä kutsutaan ”joogaksi” (tai joogaharjoitukseksi).

 

Mutta Patanjali tosiaan käyttä termiä upāyaḥ viittamaan keskytymättömään erotelukykyyn, johon voi pyrkiä monilla, monilla menetelmillä. Se voi alkaa kehittyä jopa vahingossa – tai hyvän karman johdosta, mutta yksilön ennalta-arvaamatta – eli ihminen alkaa vain harjoitelemaan esimerkiksi joogan asentoja, hengitysharjoituksia, mantroja tai meditaatiomenetelmiä ilman, että on lukenut filosofiaa aiheesta. (Yksi tunnetuimpia mantroja onkin ns. ajapā gāyatri eli ham-sa – uloshengityksellä ham, sisäänhengityksellä sa – joka merkityksellään ”joutsen” symboloi myös erottelukykyä.) Täten, mahdollisena tuloksena alkaen huomaamaan mielenkiintoisia ilmiöitä itsessään, jotka ajavat hänet hakemaan asiasta tietoa esimerkiksi Patanjalin teoksesta.

 

Toisaalta, voidaan myös käyttää suorempia menetelmiä, kuten Advaita-perinteisiin kuuluva ātma-vichāra (self-enquiry eli ”itsetutkiskelu” sanan eräässä erittäin spesifissä merkityksessä), jolloin pyritään oivaltamaan itse tietoisuutena vain ”katsomalla kaikkea nähtyä, tai jollain aistinelimellä sekä mielellä havaittua, todeten jokaisen ilmenevän vaikutelman kohdalla, että ”Itse ei ole tämä, eikä tämä, eikä tämä…” ad nauseaum

 

Toisin sanoen, erottelukyky on sitä, että oivaltaa itsen tietoisuutena olevan erillinen mielestä sekä maailmasta. Tai advaita vedanta-kielellä huomaa kaikkien muuttuvaisten ilmiöiden olevan pohjimmiltaan illusorisia, mutta tietoisuus on ja pysyy, ja Minä Olen Se! Molemmissa sekä Patanjalin Yogassa että Shankaran Advaitassa itse koetaan ”vain passiivisena havainnoijana”, joka ei oikeastaan vaikuta maailman kulkuun millään muotoa. Sitten taas edellä mainitussa Kashmirin Shaivismissa Itse koetaan vapaana vaikuttamaan maailmaan, kunhan ensin erottelee oman itsensä puhtaana tietoisuutena maailmallisista ilmiöistä! Erottelukyky itse asiassa korreloi takertumattomuuden kanssa (ks. I:12-16); älä takerru mihinkään, ja huomaat Sen mikä on aina läsnä muutoksista huolimatta. Tämä tarkkanäköisyys saavutetaan harjoituksella, joka on lujaperustuksista eli pitkäaikaista, keskeytymätöntä ja antaumuksellista. Mutta, sitä ennen on vähemmän kuin vapaa, koska on pikemminkin ehdollistumien vanki ja shaktin eli kaikkiallisen energian kausaalisesti ohjailema ”luontokappale”. Mutta, joka tapauksessa, kukin aloittaa omalta tasoltaan teki mitä harjoitusta hyvänsä, minkä perinteen piirissä tahansa (ks. esim. Kassila 2015).

 

Maehle (2006) palauttaa taas mieliimme valkokangas- tai hologrammivertauksen: Esityksen aikana kaikki hahmot käyttäytyvät ennalta kaiverretun skriptin eli ”kässärin” mukaisesti. Länsimaisessa psykologiassa tämä käsikirjoitus on kirjoitettu, mielestäni hieman lyhytkatseisesti, tämän elämän aiempien kokemusten – suurelta osin lapsuuden – aikana; ja intialaiset lisäävät tähän mielestäni viisaasti vielä painaumat edellisistä elämistä. Joka tapauksessa, vain näkijä on käsikirjoituksesta vapaa agentti, joka ei kuulu valkokankaalle, eikä edes aika-avaruuteen.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Ps. Kiitokset uskolliselle lukijalleni Måns Broolle huomautuksesta, että edellisen sutran sanskritin osuudessa oli virhe, joka on nyt korjattu, eli jatkossa tarkistan ne tarkemmalla erottelukyvyllä!