sutra 2:8

duḥkha-anuśayī dveṣaḥ 8

Inho” seuraa tuskaa (2.8).

Niin, luonnossa ei nautintoa ilman inhoa, vastenmielisyyttä, vastahakoisuutta, epätyytyväisyyttä… Prakriti on polariteettien ”paikka”. Tämän ja edellisen sutran taustalla on sama ”karman mekaniikka”. Maehle (2006) esittää oivaltavan esimerkin kuinka menneisyydessä koettu kipu hammaslääkärissä saa minut pelkäämään jokaista hammaslääkärikäyntiä – ja voin puhua myös omasta kokemuksesta. Vaikka osa hammaslääkärikäynneistä ei välttämättä tuotakaan uutta kipua sillä kertaa, mutta silti kärsin, koska pelkään, eli kärsin turhaan. Menneisyyden kaipaus ja/tai inho estävät kokemasta tätä hetkeä sellaisenaan. Tai ainahan me koemme tämän hetken, vain ja ainostaan tämän hetken, elämmehän aina ”parasta aikaa”, mutta joskus tämä hetki e ole laadullisesti parasta mahdollista aikaa, koska siinä on turhaa ”painaumalastia”.

 

Inho” liittyy mielenkiintoisella tavalla etiikkaan: Usein pidämme vääränä tai pahana toimintoja, jotka herättävät meissä inhoa. Tämä on itse asiassa tärkeä argumentti esimerkiksi erittäin ajankohtaisessa bioetiikassa. Bioetiikkaa sivuavana arkipäiväisenä esimerkkinä on se, että eläinten syöminen sinänsä herättää yhä useammassa ihmisessä inhoa. Näin ollen, kasvisyöjäksi ryhtyminen ei ole välttämättä ensisijaisesti älyllinen ratkaisu, vaan pikemminkin emotionaalinen – ja hyvä niin! Silloin se on omakohtaisesti koettu, eikä päätelty tai kirjasta opittu näkökanta tai jopa asenne. Valitettavan ajankohtaisia esimerkkejä nimenomaan opituista ja perityistä asenteista ovat rasismi ja nationalismi, jotka laajentavat inhon, pelon ja vihan koskemaan kokonaista ihmisryhmää, ilman, että ”inhoaja” on välttämättä edes koskaan henkilökohtaisesti ollet tekemisissä yhdenkään ”inhoamansa” ryhmän edustajan kanssa! Niin, tietämättömyys on tosiaankin alkulähde kaikille muille mielen häriöille (ks. II:4).

 

Inho – ja nautinto – voivat olla ehdollistumisen kautta omaksuttuja reaktioita; tai ne voivat olla opittuja – ja usein perittyjä – asenteita. Meidän noin 400 miljoonaa vuotta vanhan aivorunkomme ja ”pikkuaivomme” (cerebellum) eli matelija-aivojemme kanssa korreloivat ”taistele, jähmety tai pakene”-reaktiot kuin myös seksin sekä ravinnon nälkä ja jano. Näihin asioihin liittyvät primitiivsimmät inho- ja nautintoreaktiomme. Ja evoluutiobiologinen selitys vääränä tai pahana pitämiemme asioiden herättämälle inholle onkin, että kun elämänmuodot eli biologiset organismit monimutkaistuvat, emootiot alkoivat olemaan ”ylevämpiä”. Näiden uusien tuntemusten takia ”samat wanhat” – esimerkiksi lisääntymisen tai vatsantäyttämisen himoa aktivoivat – aivoalueet, otettiin uusiokäyttöön. Näin ollen, samat aivoalueet usein korreloivat hyvin eri vaiheissa evoluutiossa ensiesiintymänsä saaneiden tuntemusten kanssa. (Ilmaisen asian hieman monimutkaisen oloisesti puhuen ”korrelaatiosta”, koska haluan välttää liian usein käytettyä fysikalistista puheen partta, jonka mukaan ”aivot aiheuttavat kaiken”.)

 

Iso osa tunteistamme eli inho, halu, pelko, uskallus, ilo, suru, ylemmyydentunne ja kiintymys – joista osa kuuluu ns. universaaleihin perustunteisiin, jotka löytyvät kaikilta nisäkkäiltä; osa taas ei – korreloivat puolestaan 100 miljoonaa vuotta vanhoissa keskiaivoissamme (limbic system), joita myös nisäkäsaivoiksi kutsutaan. (Osasta näistä on primitiivisemmät versiot korrelaattina matelija-aivoissa.) Ja sen kautta me ihmisetkin vieläkin suuren osan aikaa prosessoimme asiat – kuin mitkä tahansa nisäkkäät konsanaan. Tähän ”nisäkästasoomme” perustaen teemme suuren osan päätöksistämme; myös ne ns. rationaaliset päätökset, joiden prosessointiin osallistuu myös vaivaiset neljä miljoonaa vuotta vanha ”monimutkainen aivokuoremme” (cerebral cortex). Jos kaipaus seuraa nautintoa, ja inho seuraa tuskaa, niin ajatusta voisi jatkaa sanomalla, että ihminen seuraa nautintoa ja pakenee tuskaa. Toiset meistä enemmän ”rohkeasti” nautintojen perässä juosten; toiset taas enemmän kaiken aikaa peläten ja yrittäen välttää kaikkea ”inhottavaa ja ikävää – yhtä kaikki, sama mekanismi. Me olemme sidottuja siihen mitä himoitsemme tai inhoamme. Tai tarkentaen Patanjalin filosofian yhteydessä, citta eli tajunta, eritoten ”minätunto”, on sidottu. Ja tähän Patanjali tarjoaa hoitoa joogasutrillaan kaiken kaikkiaan.

 

Vedalaisen perinteen filosofiassa oivallettu ”todellinen Itse” (purusha) taas on samaistunut edellä mainittuun tajuntaan tahi mieleen, jos ja kun samaistuminen lakkaa, niin himot ja pelot alkavat purkaantumaan, osin omalla painollaan. Erona ei välttämättä ole aistinautintojen kokemisen ilot tai tuskan välttämisen pelot. Sen sijaan, että mieli sanoo ”minä kärsin” tai ”minä haluan”; itse tekeekin huomion, että ”minussa esiintyy juuri nyt väliaikaista kärsimystä” tai ”minussa esiintyy juuri nyt väliaikaista himoa”.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.