sutra 2:9

svarasvāhi viduṣo-’pi samārūḍho-’bhiniveśaḥ 9

Elämänjano” virtaa omasta voimastaan ja hallitsee viisastakin (2.9).

Tässä termin abhiniveśaḥ käännöksellä voi olla suurikin merkitys: Se käännetään joko muodossa ”elämänjano” (esim. Broo 2010) tai ”kuolemanpelko” (esim. Maehle 2006). Vaikka nämä kaksi ovat toki saman kolikon eri puolia, niin sillä on merkitystä kumpaa painottaa? Jos hakee näille vertailukohdat kahdesta edellisestä sutrasta; niin elämänjano liitty enemmän nautinnon ja yleensäkin kokemisen haluun; kun taas, kuolemanpelko liittyy enemmän vastahakoisuuteen. Siinä missä nautinnonhalu ja inho ovat toistensa täydentäjiä, niin elämänjano (ja kuolemanpelko) on tietyssä mielessä puolestaan minätunnon (II:6) johdannainen ja alituinen seuralainen. Elämänjano on hienosyisin tietämättömyyden muodoista (ks. esim. Kassila 2015), täten myös korreloiden minätunnon kanssa joka on hienosyisimmän syventymisen ”tason” ominaispiirre (ks. I:17). Nimenomaan, se yksilöllinen minuus pelkää kuolemaa ja haluaa nauttia elämästä, tai yleensäkin kokea asioita. Tämä sutra vaatii paljon hienovaraisia erotteluja, jotka yleensä jäävät tekemättä.

 

Tätä sutraa ovat lähes kaikki kommentaattorit Vyāsasta Broohon käyttäneet todisteena reinkarnaatiosta (ks. esim. Woods 2007). En ole reinkarnaatio-ajatusta vastaan – päinvastoin – mutta en pidä tätä hyvänä argumenttina sen puolesta. Ajatuksenjuoksu väitteenesittäjillä menee suunnilleen näin:

(A) Pelot johtuvat koetuista epämiellyttävistä tapahtumista, ja niiden johdosta syntyneistä ”muistoista”.

(B) Näin ollen, meidän on täytynyt kuolla aiemmin, koska harva meistä on kuollut tässä elämässä.

 

Nyt puhutaan siis kaikista tajuisista olennoista, mutta käsittelen asiaa ensin vain biologisten organismien kannalta, koska ne ovat meille kaikki hyvin tuttuja oma kehommekin kautta. Tässä maailmassamme on siis runsaasti biologisia aineenvaihduntaa harjoittavia eliöitä eli elämänmuotoja. Aineenvaihdunta on nimenomaan se asia, joka erottaa biologiset olennot pelkästään fyysistä objekteista. Me vaihdamme koko ajan ”aineita” ympäröivän maailman kanssa. Se on sisäänrakennentu elämään, kaikkiin eläviin olentoihin, sitä eläminen yhdellä tavalla määriteltynä on! Ja elävä olento ei voi vain olla passiivisen paikoillaan, vaan sen täytyy olla jollain tavalla aktiivinen vaihtaakseen menestyksekkäästi aineita ympäröivän maailman kanssa eli säilyäkseen hengissä.

 

Tässä nimeomaan tulee ”peliin” mikä merkitys on termillä ”elämänjano” verrattuna ”kuolemanpelkoon”. Edellisen kappaleen ajatuksenjuoksun mukaan eläviin olentoihin – Elämään! – kuuluu määritelmän mukaisesti elämänjano. Uskon, että Patanajli puhuu ensisijaisesti elämänjanosta, ja vasta toissijaisesti kuolemanpelosta, joka on elämänjanon johdannainen. Jos olisi kyse ”vain” pelosta, sen voisi käsitellä yhdessä muun ”vastahakoisuuden” eli muiden negatiivisten tuntemusten kanssa edellisen sutran yhteydessä. Mutta tässä on kyse jostain omintakeisemmasta, joka ansaitsee oman sutransa. Toisin sanoen, elämänjano ei seuraa kahden edellisen sutran ”nautinnon ja tuskan, kaipauksen ja inhon” mekansimia (kuten esim. Maehle väittää). Siinä missä edellisten sutrien kaipauksilla ja inhoilla on kunkin olennon kohdalla yksilölliset historiansa, tämän sutran elämänjano on universaali.

 

Jos spekuloimme elämän synnyllä tässä maailmassa: Oliko heti ensimmäisillä yksisoluisilla elämänmuodoilla elämänjano? Sanoisin, kyllä. Se ei välttämättä vaadi aiempia elämiä, koska elämänjano on erottamaton osa elämää. Iyengarin (1993) sanoin ”rakkautta elämään ylläpitää elämänvoima itse”. Tähän on todettava metafyysinen huomautus, että klassiseen Sāmkhya-joogafilosofiaan kuuluu toki ajatus ikuisesta prakritista ja ikuisesta purushasta, joiden toisiinsa – filosofisesti hankalasti selitettävissä olevalla – ”heijastumisella” ei ole alkua, mutta sillä voi olla loppu. Tämä on mielestäni myös yksi Sāmkhya-joogafilosofian heikoista metafyysistä lenkeistä. Täten, itse uskon nondualistiseen näkemykseen – ainakin yhteen versioon – että jokaisella yksiöllisellä minätunnolla on alku, ja juuri sen takia sillä voi olla myös loppu.

Mutta kuolemanpelko on toki tosi ja iso ilmiö. Mitä kuolemassa sitten oikeasti pelätään? Tuntematonta(?!). On ollut evolutiivisesti hengissä säilymisen kannalta erittäin hyödyllistä suosia tuttua ja turvallista, ja välttää tuntematonta, koska ”siitä ei voi koskaan tietää”. Valtavirta kaikista elävistä olennoista pelkää jossakin määrin tuntematonta, ja kuolema on meille tuntematon. Sosiaalipsykologinen tutkimus on myös moneen kertaan todentanut (ks. esim. Franzoi 2004), että suosimme ”nykyelämässäkin” sitä mikä on tuttua (esim. elämä), ja vältämme sitä mikä ei ole entuudestaan tuttua (esim. kuolema). Toki meillä voi olla siitä uskomuksia (ja myös siihen liittyviä painaumia, mutta ehkä enemmän kuolemaa edeltäviin tapahtumiin ollaksemme taas tarkkoja, ei välttämättä itse kuolemaan); ja NDE:n kokeneilla myös omakohtainen kokemus ”väliaikaisesta kuolemasta”, mutta he yleensä lakkaavatkin sen jälkeen pelkäämästä. (Samaan hengen vetoon on todettava sivuhuomautuksena, että toki kaikkien nisäkkäiden, lintujen ja jopa muurahaisten joukossa on rohkeita pioneereja, jotka etsivät tai kokeilevat kohdalle osuessa uusia tuntemattomia polkuja, ja nämä yksilöt usein ovat myös viemässä lajin evoluutiota uusille urille.)

Hariharaananda (1983) väittää, että kuolemanpelko (tai elämänjano) ei voi olla ”luontainen” (inherent), koska hänen mukaansa luontaisella – eli hänen terminlogiassaan ”olioon erottamattomasti kuuluvalla” – ei voi olla loppua kuten tietämättämyyden eri muodoilla voi olla. Ja hän jatkaa, että muuten kaikkia ”muistoja” voisi kutsua luontaisiksi. Yksi onglema tämän asian käsittelyssä onkin, itse asiassa, että ”painauma” olisi tarkempi ilmaus, mutta kaikki lukemani kommentaattorit, jota ”kuolemanpelkomuistin” puolesta argumentoivat käyttävät sanaa ”muisti”. Jos kuoleman muistaisi, niin silloinhan sitä ei pelkäisi, jos on NDE:n omakohtaisesti kokeneisiin uskomista. Patanjalille ”muisti” (smrti) ja painauma (samskāra) eivät ole synonyymeja (ks. esim. sutrat I:11 ja 40).

 

Joka tapauksessa, prakritiin kuuluvalle olennolle eli mielikeholle voi olla luontaista elämänjano, ja se voi silti loppua, koska purusha voi lakata samaistumasta mielikehoon (Asian voi selittää myös nondualististen intialaisten filosofioiden näkökulmasta, vaikka käytänkin nyt dualistisen joogafilosofian terminologiaa). Elämänjano ja/tai kuolemanpelko ei ole missään nimessä luontaista purushalle! Sen sijaan, se on luontaista elävälle mielikeholle, joka on prakritin ilmiö. Täten, Hariharaananda unohtaa kuka on se ”todellinen itse” ja mitä vapautuminen tarkoittaa? Hänen mukaansa kuolemanpelko on jälleensyntymien myötä kasaantunutta ”väärää tietoa”. Mutta itse sanoisin pikemminkin, että kaikki elävät olennot syntyvät joiltain osin ”tietämättöminä”, ja nimenomaan tieto omasta todellisesta identiteetistä (purusha/atman) vaatii yleensä vähän harjoitusta ja ”mietiskelyä”.

 

Maehle on tässä asiassa Hariharaanandan kanssa samoilla linjoilla ja tekee tuskallisen paljon yksinkertaistuksia käsitellessään asiaa, mutta puutun tässä vain yhteen niistä. Hän tuo esille, että ”länsimainen tiede” selittää asian ”vaistolla”, mutta vaiston täytyy perustua ”muistiin”. Ei täydy; ei ainakaan ”yksilösielun karmiseen muistiin” eli painaumiin, kuten asia tässä esitetään. Ensinnäkin, Maehlen olisi parempi puhua esimerkiksi fysikalisteista (tai naturalisteista), koska länsimaisen tieteen parissa on monenlaisia metafyysisä näkemyksiä, aivan kuten intialaisen filosofian parissa. Mutta, on totta, että vaisto on epämääräinen käsite, jota on käytetty ja käytetään yhä usein eläinten asiattomaan ”koneellistamiseen” kieltäen heidät tuntevina ja ajattelevina yksilöinä (ks. esim. Viitala 2003). Mutta jos otetaan esimerkki: ainakin yhteen versioon ”reinkarnaatioosta” kuuluu ajatus, että voimme syntyä eri elämän muodoissa eri elämissä tänne. Kun synnymme uuteen elämänmuotoon ensimmäistä kertaa, iso osa käyttäytymistaipumuksista täytyy olla kyseisen eläinlajin kollektiivista perimää. Se ei välttämättä ole edes voinut ”yksilösielussa” kumuloitua – ja tällöin voidaan puhua hyvällä syyllä vaistoista. Ja väittämäni on siis, että ”elämänjano” on kaikkien biologisten elämänmuotojen luontaista perimää – se on sen takia meille kaikille biosfäärin oliolle yhteistä.

 

Se on siis kaikille yhteistä, mutta yksilö voi myös menettää sen. Eikä ihmisen tarvitse olla vapautunut tässä elämässä (jivanmukti), jotta hän voi ”deletoida” elämänjanon, vaan se voi tapahtua myös vähemmän ”vapauttavalla” tavalla. Esimerkiksi voimakkaat tuntemukset, kuten masennus tai ahdistus, tai joissain kulttuureissa ”kasvojen menetys” voivat ajaa ihmisen itsemurhaan – joka on Suomessa valitettavan tunnettu ilmiö. Samoin ihminen voi voimakkaan samaisutumisen takia johonkin aatteeseen ryhtyä esimerkiksi nälkälakkoon – tai vastaavasti uskonnollisissa yhteyksissä pitkäaikaiseen paastoon – ja näin ”yliajaen” biologisen kehon tarpeet.

 

Sitten taas, Patanjalin ensimmäisen luvun sutran 19 ”ruumiittomat” ja ”prakrtiin sulautuneet” ovat myös tajuisia olentoja, vaikkakaan eivät välttämättä biologisia sellaisia. Ei-materiaalisuudessaan ne tehostavat argumenttia, että tässä on paljonkin enemmän kyse elämäjanosta kuin kuolemanpelosta. Noilla ”henkiolennoilla” tuskin on kuolemanpelkoa, varsinkaan ”prakritiin suletuneilla” se ei ole edes loogisesti mahdollista. Mutta Patanjalin mukaan nimenomaan elämänjano ajaa ne takaisin uusiin syntymiin.

 

Sitten on tuo moniselitteinen viittaus ”jopa viisaaseen” tässä sutrassa. Tästä on myös monenmoisia tulkintoja. Venkateshanada (1993) sanoo, että annettuaan selityksen kaikille tietämättömyyden muille muodoille, ja aiemmin ensimmisessä luvussa mielen muunnelmille, niin tässä Patanjali ”nostaa kätensä pystyyn” sanoen rivien välistä: ”en tiedä mistä se johtuu, miksi jopa viisaat ovat kuolemanpelon vallassa”. Mutta tämä(kin) on mielestäni väärä tulkinta.

 

Vyāsaa tulkitaan tässä kahdella tavalla: Joko hän tarkoittaa ”viisaalla”, että ihan kaikki ihmiset ovat elämänjanon/kuolemanpelon vallassa (esim. Maehle); tai sitten tässä tarkoitetaan viisaalla ”kirjanoppineita”, joilla on teroreettista tietoa ja uskomuksia, mutta ei kontemplatiivsiten syventymisten tuomaa itseoivallusta, joka mahdollistaa vapautumisen (myös elämänjanosta ja kuolemanpelosta). Tällä jälkimmäisellä tavalla tämän tulkitsee Vāchaspati Mishra (ks. Woods 2007). Tällöin olisi käännöksessä selkeämpää käyttää sanaa ”oppinut” kuten Vivekananda (2010) tekeekin (sanalle viduṣo). Mutta vaikka itseoivallus olisikin tapahtunut, niin lienee silti mahdollista, että keho reagoi ”tiukassa tilanteessa” kuin sille luontaisesti kuolemanpelolla, jolloin purusha näkee tämän reaktion, samaistumatta siihen pätkääkään. Tai sitten purusha käyttää veto-oikeuttaan ja katkaisee reaktion synnyn alkulähteessään. Molemmat lienevät mahdollisia skenaariota eri yhteyksissä.

 

PS. Ranganathan (2008) esittää varoituksen: Hänen mukaansa, tästä sutrasta on johdettavissa, että myös näennäisen viisaat ja oppineet (ja mahdollisesti valaistuneina esiintyvät, tai oppilaiden erittäin korkealle jalustalle nostamat gurut) voivat olla aivan jotain muuta kuin sopivia roolimalleja, jolloin kannattaa oli hyvin tarkka kenet nostaa jalustalle, jos kannattaa nostaa ketään ensinkään… Ranganathanin mielestä jalustalle kelpaa vain Ishwara.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.