sutra 1:9

 śabda-jñāna-anupātī vastu-śūnyo vikalpaḥ 9

9. ”Kuvitteleminen” nojautuu sanojen merkityksiin, ilman kohdetta.

Helpoin tapa ymmärtää tämä on puhua vain mielikuvituksesta. Mielikuvituksen ajatellaan yleensä tapahtuvan vain mielen sisällä. Tarkoittaen, että kuvitelmalla ei ole sillä hetkellä vasinetta ulkoisessa maailmassa. Tällöin sanan vikalpah alle voinee lukea myös hallusinaatiot ja unet. Saattaa olla tapahtunut joskus menneisyydessä; tai saattaa tapahtua joskus tulevaisuudessa; tai saattaa olla ettei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan.

 

Mutta tämän sutran käsittelyä voi yleensäkin problematisoida – ja paljonkin. Sen voi nähdä epäjohdonmukaisena suhteessa samkhya-jooga-filosofiaan. Tässä luodaan käytännössä karteesiolaista mieli-maailma-dualismia, joka on vastoin samkhya-joogan edustamaa metafysiikkaa. Jos mieli on myös prakritia eli luontoa, mutta vain hienovaraisempaa sellaista, niin onko oikein ajatella, että mielikuvituksella ei ole vastinetta fysikaalisessa maailmassa eli luonnossa?

 

Lisäksi, kun tehdään erottelu ns. ulkomaailman kohteiden mahdollisen tietämisen – tai niiden suhteen erehtymisen – ja kuvittelemisen välillä, niin erottelu ei ole ihan johdonmukainen. Kuvittelemisesta sanotaan, että se on vain predikaattisuhteessa lauseen subjektiin, esimerkkinä vaikkapa ”maalasin mielessäni taivaalle pilvilinnan”. Tällöin lauseesta mikään ei viittaa ulkomaailmaan. Kun taas tietämisen sanotaan perustuvan attribuuttisuhteeseen; esimerkiksi ”minulla on monta kirjaa ja kirjoitusvälineet kirjoituspöydällä”. Mutta tietämisen piiriin ainakin potentiaalisesti lasketaan myös päätelmät ja arvovaltaiset lausunnot. Väittäisin, että nämäkään eivät välttämättä sisällä attribuuttisuhdetta. Toki ymmärrän, että arkiajattelun tasolla kuvittelun ja ulkomaailman ero usein nähdään (tai kuvitellaan) ”itsestäänselvänä”, mutta filosofisesti voi argumentoida, että se ei ole ollenkaan itsestäänselvä, edes arjessa.

 

Tämän asian tarkemmassa analyysissa voi käyttää hyödyksi 1800-1900-luvun vaihteessa eläneen filosofi Alexius Meinongin kolmijakoista ontologiaa, vaikka iso osa hänen aikalaisfilosofeista kuulemma pitikin Meinongia sekopäänä. Meinongin mukaan kaikki minkä voi kuvitella olevan olemassa omaa absistenssin (ilmeisesti yhdistelmä sanoja ”absence” ja ”existence” eli poissaoloa ja olemassaolo). Esimerkiksi Hobitit, Harry Potter, Teräsmies ja Pokemonit absistoivat. Tästä joukosta asioita puhutaan yleensä tämän sutran kommentaareissa. Tässä yhteydessä tosin mielenkiintoisen juonteen tuo Marjorie Taylorin tutkimus, jonka mukaan fiktionkirjoittajista, miltei kaikki kokevat henkilöhahmonsa itsenäisinä toimijoina, kuten lapset joilla on mielikuvitusystäviä. Hahmot väittelevät kirjalijoiden kanssa asemastaan romaanissa. Monet kertoivat heistä tuntuvan, että he vain passiivisesti kirjasivat ylös mitä hahmot tekivät ja sanoivat. (Ja Meinongin vastustajat leukailivat, että mielikuvitusolennot elävät ”vain Meinongin viidakossa”!)

 

Seuraavaa luokka asioita omaa subsistenssin, ja tähän luokkaa kuuluvat esimerkiksi numerot, matemaattiset teoreemat ja muut abstraktit yleiskäsitteet. Fyysikko-filosofi Penrose antaa tästä hyvän esimerkin, kuinka erilaista matematiikan näkeminen ”sielunsa silmällä” voi olla eri yksilöiden välillä; yksi hahmottaa matikkaa visuaalisina kuvina, toinen loogisina rakenteina, kolmas käsitteellisinä argumentteina, neljäs vain laskennallisina manipulaatioina jne. Monesti tähän luokkaan lasketaan myös ajan käsite, mutta ajan luonteesta tai edes olemassaolosta ei ole yksimielisyyttä sen enempää fyysikoiden kuin filosofienkaan joukossa, joten on aikalailla makuasia mihin luokkaan sen laskee. Joka tapauksessa, A.G. Mohanin mukaan modernin joogan suurmies Kirshnamacharya käänsi sanan vikalpah nimenomaan tämän luokan mukaisesti.

 

Ja kolmantena luokkana on eksistenssin omaavat asiat eli aktuaalisessa maailmassa olevat objektit, ominaisuudet ja/tai prosessit. Tosin tässä tulee taas vastaan se, että mielemme luonnostaan ja tiedostamattamamme luo ison osan niistä asioista mitä koemme näkevämme ns. aktuaalisessa maailmassa. Jonka takia Vedanta-filosofiassa empiiristä maailmaa kutsutaankin usein sanalla maaya, jolle paras käännös lienee illuusio, joka viittaa tosiasioiden vastaiseen tai vääristäävään näkemykseen. Illuusio ei siis välttämättä ole totaalista harhaa, mutta se ei ole sitä miltä se näyttää.

 

Kashmir Shaivismissa, puolestaan, vikalpah käännetään laajasti tarkoittamaan ”ajatusrakennelmaa”. Eli mikä tahansa ajatus sinulla onkin, vaikka sillä olisi vastine ulkomaailmaassa, niin se ajatus ei ole se ulkomaailman kohde. Esimerkiksi myös tämä Patanjalin käyttämä viisijako mielen toiminnoista on ajatusrakennelma. Mikään tällainen jako ei ole absoluuttinen totuus, mutta luokittelut voivat toimia työkaluina. Esimerkiksi Mimamsa-filosofit ovatkin Intiassa kritisoineet kuvitelman itsenäistä statusta mielen toimintona, ja mielestäni hyvin perustein. Näkemykseni mukaan kaikista selkein ja yksinkertaisin jako onkin kaksijako; on mielen toimintoja ja sitten on se, joka näkee ne mielen toiminnot, joka ei siis itse ole mielen toiminto. Välttämättä mielen toimintojen jako ei lisää ymmärrystä parhaalla mahdollisella tavalla itseoivalluksen tiellä, mutta toisille taas tuo esittämäni kaksijako voi tuntua ”liian abstraktilta”.

 

Tähän liittyen, Vyasa ottaakin predikaattisuhteesta esimerkiksi lauseen: ”purusha on tietoisuus”. Purusha ei ole mikään mitä voi nähdä, vaan se on se, joka näkee. Ja sen ainoa attribuutti eli ominaisuus on tietoisuus. Täten, tietoisuus ei tässä yhteydessä myöskään viittaa mihinkään fysikaalisessa maailmassa. Mutta tämä ei tee purushasta eikä tietoisuudesta kuvitelmaa. Pikemminkin niitä pidetään yleensä muutumattomina ja sen takia enemmän todellisina kuin mikään luonnon ilmiö. Toki sanat ”purusha/tietoisuus vain sanoina” voivat sisältää kuvitelmaa. Ehkä kuvitelma onkin vain yksinkertaisesti huono käännös sanalle vikalpah, tai sitten Vyasa on epäjohdonmukinen käyttäessään tuota esimerkkinä. ”Purusha on tietoisuus” on sinänsä kyllä hyödyllinen ajatus, mutta ei hyvä esimerkki kuvitelmasta – ennemminkin se nimenomaan voi olla sitä tietämistä sanan varsinaisessa merkityksessä.

 

Tuota Meinongin kolmijakoa ei nykyään käytetä filosofiassa paljonkaan, mutta siihen liittyy silti läheisesti filosofien rakastamat ajatusleikit, ja niiden erityismuoto on ”mahdolliset maailmat”. Kaikki mitä voi kuvitella, on mahdollisesti olemassa jossain maailmassa. Meidän maailmastamme käytetään tässä yhteydessä termiä akutaalinen maailma, jota on sanottu sekä optimistisesti parhaaksi mahdolliseksi maailmaksi (Leibnitz) että pessimistisesti huonoimmaksi mahdolliseksi (Schopenhauer). Joka tapauksessa, tällaisia mahdollisia maailmoja filosofit käyttävät, mietiskellessään, mikä on mahdollista, mikä ei? Mikä on välttämätöntä, mikä ei? Ja tältä pohjalta usein tehdään väittämiä jotain vastaan tai jonkun puolesta. Esimerkiksi joogaan läheisesti liittyvästä mieli-keho-ongelmasta on kehitetty tunnettu zombie-ajatusleikki: Filosofinen zombie näyttää ihan ihmiseltä, ja käyttäytyy kuin ihminen, mutta ei tunne yhtään mitään. Koska sen voi kuvitella, niin se on mahdollista. Ja sen katsotaan todistavan, että kaikki ei ole redusoitavissa fysiikkaan, vaan joku dualismin tai idealismin muoto on lähempänä totuutta metafyysisesti ajateltuna.

 

Yleensä filosofit eivät tietenkään usko, että kaikki nämä mahdolliset maailmat ovat oikeasti olemassa, mutta eräs David Lewis tunnetaan siitä, että hän väittää kaikkien mahdollisten maailmojen olevan olemassa. Tämä tulee aika lähelle muutamaa fysiikan teoriaa. Yksi kvanttimekaniikan tulkinta on, että joka hetki syntyy lukematon määrä rinnakkaismaailmoja (many worlds theory). Säie- eli M-teoria puolestaan antaa mahdollisuuden, että ”alkuräjähdyksiä” tapahtuu äärettömänä sarjana (multiversetheory) ja toisaalta taas, että ehkä meidän aktuaalinen maailmamme tässä universumissa on vain yksi monista rinnakkaisulottuvuuksista (parallel reality theory). Ihmiset, jotka järjestelmällisesti harjoittavat tietoista unennäköä (lucid dreaming) – jota Tiibetissä kutsutaankin unijoogaksi – usein kokevat unimaailman rinnakkaisena ulottuvuutena, joka on ihan oikeasti olemassa, eikä vain mielen tuotosta. Mielenkiintoista kyllä, jotkut unitutkijat ovat alkaneet puhumaan samaan malliin.

 

Niin, ajatusleikti ovat sinänsä hyvin luontaisia ihmisille, harjoitammehan sitä kaikki paljon lapsena.

 

Usein ihmiset pitävät tietoa ja kuvitelmaa tosiaan jopa toistensa vastakohtina, mutta ”vauvatutkija” Alison Gopnikin mukaan uusi ns. kausaalisia mentaalisia karttojamme koskeva työ kuitenkin viittaa päinvastaiseen. Aktuaalisen maailman kausaalisen rakenteen ymmärrys ja mielikuvitus kulkevat käsi kädessä. Itse asiassa nimenomaan tieto antaa mielikuvitukselle voiman, joka mahdollistaa luovuuden ja uuden oppimisen yleensäkin. Ja sanskritin sanakirjani mukaan vikalpah– sanan ensisijainen käännös on sopivasti ”vaihtoehto”.

 

Estetiikan tutkijat puhuvat yhden ”Meinongin viidakon” sijaan useista diskurssin universumeista, eli esimerkiksi Tolkienin Keskimaa on oma diskurssin universuminsa ja Pokemonit muodostavat toisen. Tänä päivänä Pokemonit ovat omalla tavallaan tulleet myös aktuaaliseen maailmaamme tuolla kaupunkien kaduilla. Taiteen, viihteen, psykiatrian ja uskontojen historiasta olisi otettavissa monta esimerkkiä kuvitelman ja aktuaalisen sekoittumisesta. Mutta joo, suhteessa puhtaaseen tietoisuuteen kuvitelma on ”mielen toimintaa”.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.