sutra 1:13

 tatra sthitau yatno-’bhyāsaḥ 13

13. Harjoitus” on ponnistelua siinä lepäämiseen.

Tässä on suora viittaus kolmanteen sutraan eli ”näkijä lepää omassa olemuksessaan”. Broo (2010) tulkitsee lepäämisen viittavan ensisijaisesti mielen pysähtyneisyyteen. Tässä kannattanee kuitenkin tehdä hienovarainen erottelu. Näkijä voi levätä omassa olemuksessaan myös vaikka mieli ei olisi pysähtynyt (sahaja samaadhi) – vaikka elämä jatkuu, siis.

Klassisen joogafilosofian maailmankuvaan kuuluu, että mieli on osa maailmaa – osa luontoa – mutta vain hienovaraisemmassa ilmentyneessä muodossa kuin ulkoisen maailman objektit ja prosessit. Näin ollen, myös mielen tapahtumia voi olla ottamatta ”henkilökohtaisesti” eli niihin voi suhtautua kuten ulkoisen maailman ”tuuliin ja virtauksiin”. Samalla tavalla kuin voimme tuntea rauhaa katsellesaamme kaunista maisemaa, kuunnellessamme tuulen havinaa puissa, voimme tuntea rauhaa myös vaikka mielessä on ajatuksia. Kun katselemme maisemaa mielemme tai tajuntamme on ottanut tuon maiseman muodon, eli mieli tai tajunta ei ole tyhjä ja pysähtynyt sanan puhtaassa merkityksessä. Puhtaalla merkityksellä nyt viittaan siihen puhtaan tietoisuuden meditatiiviseen tilaan, josta Patanjali käyttää termiä nirbija samaadhi eli kohteeton syventyminen. Samoin jos mielemme on ottanut ajatusten tai tunteiden muotoja, voimme silti olla samaistunut olemaan ensisijaisesti se ”näkijä”, jonka havaintokentässä nuo ajatukset nousevat tajuntaan, ja laskevat takaisin alitajuntaan – tai minne-lie mahdolliseen mikä-mikä-maailmaan – hyvinkin samalla tavalla, itse asiassa, kuin taivaalla leijailevat pilvet.

Pointtina tässä on se, että ”siinä lepääminen” on mahdollista tajunnansisältöjen määrästä riippumatta, jos näkijä ei samaistu tajunnan sisältöihin. Ja harjoituksena voi pitää mitä tahansa, joka johtaa kohti tuota luonnon (prakriti) ilmiöihin samaistumattomuutta, koetaan ne tulevat ja menevät, alati muuttuvat, ilmiöt sitten sisäisinä tai ulkoisina. Täten, samaistutaan olemaan se muuttumaton (purusha), jonka energia (chiti-shakti) tekee mahdolliseksi havaintojen tekemisen ja subjektiivisen kokemisen ylipäätään. Patanjali menee myöhemmin teoksessaan jopa niin pitkälle, että sanoo luonnon olevan olemassa, jotta purusha voisi vapautua lepäämään vain omassa olemuksessaan.

Broo tykkää kritisoida nykyaikaisia ajatuksia, kuten ”kaikki tiet johtavat yhteen”. Ottamatta varsinaisesti kantaa olisiko Patanjali voinut allekirjoittaa tuollaista väitettä, haluan katsoa asiaa hieman laajemmasta kontekstista. Ensinnäkin on tietysti kyseenalaista, onko tuo vain joku nykyajan aivoitus. Tosi asia on, että Patanjalikin esittelee useamman metodin teoksessaan. Valitettavan usein viitataan vain toisen luvun ashtangaan eli ”kahdeksan haaraiseen polkuun”, kuten tämänkin sutran kommentaarissaan on tehnyt esimerkiksi Vaacaspati Mishra. Toinen tärkeä näkökulma tähän aiheeseen nimeonmaan Patanjaliin liittyen on, että iso osa asioista joita hän käsittelee, ovat sisäisiä subjektiivisa kokemuksia, joita ihmiset voivat kokea tehdessään mitä tahansa asioita, jotka saattavat muuntaa tajuntaa. Syventyminen eli samaadhi on mahdollinen todella, todella monella eri metodilla, jos sosio-kultuurisesti rikkaaseen ja värikkääseen kirjallisuuteen aiheesta eri perinteiden näkökulmasta on uskomista.

Me nykyajan ihmiset eroamme ihmisistä ennen teknologista vallankumousta ainakin yhdellä merkittävällä tavalla. Tänään meillä on potentiaalisesti kaikki maailman perinteet saatavilla myös täällä Suomessa, kuten kaikkialla maailmassa (tosin joidenkin maiden poliittinen tilanne saattaa vaikeuttaa asiaa). Sen lisäksi erona, nykyajan lännessä on, että meidät voi sosiaalipsykologisesti laskea ns. individualistiseksi kulttuuriksi. Sen sijaan, Intia, ja varsinkin antiikin ajan Intia, on ns. kollektiivinen kulttuuri. Meillä päin isompi osa ihmisiä tekee enemmän individualistisia valintoja elämän polkujen suhteen. Ja joka vuosi lentäessäni Intiaan, olen tästä individualistisesta mahdollisuudesta subjektiivisesti erittäin onnellinen. Jokainenhan toki kulkee joka tapauksessa viime kädessä omaa polkuaan, mutta nykymaailmaassamme, se on vielä enemmän ”silmiin pistävää”.

(Tämä asia ei tietenkään ole mustavalkoinen, mutta puhun nyt laajasti yleistäen, mikä tarkoittaa, että tähän kannattaa soveltaa harmaaväriskaalaa.)

Esimerkiksi, joku yksilö löytää oman henkisen kodin jostain tietystä perinteestä, ja saattaa olla onnellisena sen perinteen parissa koko loppuelämänsä. Mutta monasti me myös vaihdamme perinteitä elämäntilanteiden vaihtuessa, koska muuttuesssamme yksilöllisinä persoonina, jolloin tietty tapa katsoa maailmaa ja harjoittaa ei välttämättä enää tunnu ”omalta”. Tai se saattaa lakata palvelemasta meidän inhimillistä kasvuamme parhaalla madhollisella tavalla joskus niissäkin tapaukssaa, jolloin ollaan ainakin näennäisesti onnellisesti ”naimisissa” yhden perinteen kanssa. Esimerkiksi tietyt opetukset, kuten ”on tehtävä valmistavia harjoiksia (esim. asana) niin-ja-niin paljon tai kauan ennen kuin voi alkaa tehdä muita meditatiivisia harjoituksia”, voi hidastaa monien yksilöiden kehitystä. Jos yksilö kokee, ja usein yksilö on omien kokemustensa paras asiantuntija, ettei saa enää yksinomaan tietystä harjoitusmuodosta irti sitä samaa transformatiivista kokemusta, kuin joskus aiemmin. Tällöin voi jotua katsomaan muita harjoituksia muiden perinteiden parista – joko yhdistellen tai vaihten ”koulukuntaa”. Eli meille on mahdollista nykymaailmassa yhdistellä asioita ennen näkemättömällä tavalla, niin että jokaiselle syntyy oma ainutlaatuinen cocktail-harjoituksia. Tämä on joidenkin mielestä vaarallista, mutta itse taas uskon, että lahkojen ja kulttimaisten liikkeiden sisällä, joissa ihmisten yksilöllisyyttä rajoitetaan suoralla tai subtiililla ”sosiaalistamisella”, tapahtuu enemmän vaarallisia asioita.

En myöskään kuitenkaan kannata ns. henkistä supermarket-shoppailua, jossa kokeillaan koko ajan jotain uutta, eikä oikeasti syvennytä koskaan yhteenkään harjoitukseen. Syventyminen yhteen harjoitukseen on arvokasta, usein korvaamatonta, ja voi tuoda ymmärrystä, jolla on myös siirränäisvaikutus, eli kaikkien perinteiden parissa ei tarvitse sitten aina aloittaa ihan alusta joka suhteessa. Enkä myöskään kiellä, etteikö hyvästä opettajasta voi saada paljoa irti – kyllä voi! Mutta nykyajassa suosiota saanut massaopetus on tietysti ongelmallista arvioinnin suhteen opettajan kannalta.

Joka tapauksessa, Broo (2010) jatkaa aiheesta, että ”tällaiset ajatukset ovat kaukana muinaisten tietäjien poluista”. Lännessä tunnetuin yksittäinen muinainen intialainen tietäjä lienee Siddharta Gautama eli Buddha, joka kokeili lukuisia metodeja, ja päätyi lopulta löytämään oman ”kultaisen keskitiensä”, joka on myöhemmin synnyttäyt kymmeniä buddhalaisia koulukuntia, koska eri opettajilla tuppaa olemaan erilaisia uskomuksia, olettamuksia, oivalluksia ja näkemyksiä. Tosin osa omien koulukuntien ja lahkojen perustajista lienee myös yksinkertaisesti vain egoistisella ”gurutripillä”. Samoin voi metodien vaihtelevuudesta yhden perinteen sisällä antaa Kashmir Sahvisim meditaatio-opuksen Vijnaanabhairava (n. 800 jaa.), joka esittelee 112 eri tekniikkaa ”siihen lepäämiseen”.

Sitoakseni tämän vielä vahvemmin takaisin perinteiseen intialaiseen ajatteluun: Intiassa uskotaan ns. siellunavaellukseen eli me inkarnoidumme joko tähän maailmaan, tai johonkin muuhun ulottuvuuteen, uudestaan ja uudestaan kunnes vapaudumme elämän kiertokulusta. Tästä näkökulmasta, voi hyvällä syyllä sanoa, että kyllä kaikki tiet todella johtavat yhteen ja samaan, kunhan aikaperspektiivi on tarpeeksi laaja. Mutta henkisten harjoitusten tarkoitus on tietysti ottaa ns. ohjat omiin käsiin, siinä määrin kuin se nyt yleensäkään on mahdollista elämän kiertokulussa yksilölle, ja yrittää nopeuttaa tuota prosessia. Toki eri menetelmät voivat tähdätä eri laatuisiin kokemuksiin eli ”ei välttämättä yhteen”. Esimerkiksi Ken Wilber (2004) onkin esittänyt ajatuksen oman tietoisuuden tasot-teoriansa puitteissa, että osa harjoituksista tähtää oikeasti suoraan vapautumiseen, osa taas psyko-emotionaaliseen eheytymiseen, ja osa puolestaan erilaisiin ohimeneviin muuntuneisiin tajunnatiloihin ja/tai parapsyykkisiin kokemuksiin (jolloin usein kuvitellaan, että jokin tuollainen tila voi muuttua pysyväksi).

Joka tapauksessa, mielenkiintoista on myös, että kukaan meistä ei tiedä, että monesko elämä meillä on menossa, eli emme laajemmasta perspektiivistä katsottuna emme todellakaan tiedä missä vaiheessa olemme menossa. Usein sanotaan, että se joka harjoitta joogaa on harjoittanut sitä aiemminkin; mutta joskushan se ensimmäinen kertakin tätyy olla, jatkaisin ajatusta. Ja usien sanotaan myös, että vapautuminen vaatii monta elämää, mutta sehän on itsestäänselvyys sanoisin, jos siis allekirjoittaa reinkarnaatio-elämänkatsomuksen. Tosin sekä Patanjali että lukuisat muut, jotka puhuvat vapautumisesta, termillä tai toisella, antavat ymmärtää, että viiminen askel, tai viimiset askeleet, aina vaativat myös jotain muuta kuin egon yritystä päästä johonkin tilaan. Viime kädessä emme pääse harjoittelemalla vapaiksi, vaan harjoitellemalla luomme hedelmällisen maaperän, jotta viimeinen irtipäästäminen on mahdollista, ja senkin mahdollisesti tekee mahdolliseksi vain jonkin korkeamman armo (mutta se on toinen sutra se).

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.