sutra 1:26

sa eṣa pūrveṣām-api-guruḥ kālena-anavacchedāt 26

26. Hän on muinaistenkin opettaja, koska Häntä aika ei rajoita.

 

Tässä Broo (2010) nostaa esille H.Aaranyan edellisen sutran tulkinnan, jonka mukaan Korkein Tietoisuus onkin itse asiassa purushan ja prakritin yhdistelmä (ks. I.25). H.Aaranya itse on puolestaan lisännyt tämän sutran käännökseensä suluissa sanan Kaikkivoipaisuus (Omnipotence); vaikka yleensä painotetaan, että Patanjali ei kutsu Iishwaraa ominpotenssin omaavaksi. Yleisesti ottaen, kaikkivoipaisuutta vastaan argumentoidaan joskus esimerkiksi kysymyllä, että jos Jumala on kaikkivoipa hänen täytyy pystyä luomaan niin raskas kivi, ettei hän itsekään jaksa nostaa sitä, jolloin hän ei sitten olekaan kaikkivoipa. Tämä on tietysti loogisesti mahdotonta eli kaikkivoipaisuus ei tarkoita kykyä loogiseen mahdottomuuteen. Tämän argumentin kannattajien mielessä on selvästi ”antropomorffattu ihmismäinen jumala”. Bangali Baba (2010) nostaa kommentaarissan esille toisen version aiheesta eli jos Hän on kaikkivoipa, niin voiko Hän luoda toisen kaikkivoivan olennon? Tähän voi vastata, että Kaikkeus on täysi ja Yksi, joten tässäkin tapauksessa on epäloogista ajatella, että toinen samankaltainen olisi mahdollinen. Näissä argumenteissa näkyy kuinka vaikea mielen on käsittää minkäänlaista ”Kaikkeutta”.

 

Usein tätä Korkeimman Tietoisuuden ilmenemistä maailmassa ajatellaankin Kaikkeuden sijaan avataara-käsitteen kautta eli Iishwara omaksuu väliaikaisen luodun mieli-kehon vaikuttaakseen maailmassa (esim. Krishna tai Jeesus, ja joidenkin hindujen mukaan myös Buddha, jolloin häntä pidetään Vishnun reinkarnaationa; tai nykyaikaisena versiona Äiti Amma – johon sivuhuomauttuksena lisättäköön, että kaikkien elävien olentojen ensimmäinen opettaja arkikäytännön tasolla on yleensä oma äiti). Tämän voi toki ajatella myös hieman abstraktimmin, esimerkiksi Shavismin Shiva-Shakti-jaottelulla, jonka mukaan Shiva on Korkein Tietoisuus, silkkaa puhdasta tietoisuutta siis, ja Shakti taas Korkeimman Tietoisuuden ainoa attribuutti luovana voimana. Tällöin koko luomakunta on Korkeimman Tietoisuuden ilmentymää, mutta kun joku mieli-keho on tarpeeksi sattvinen eli kirkastunut, niin hänen kauttaan voi tapahtua Shaktipat eli ”jumalallinen/armollinen/suosiollinen väliintulo”. Ja tämä voi tapahtua nimenoman tiettyjen henkilöiden kautta, koska he elävät samaistuneena Puhtaaseen Tietoisuuteen itsessään, joka luo, ylläpitää ja dekonstruoi kaiken olevaisen. Täten, nämä joidenkin uskontojen ihmisen muodon ottaneet jumalat voidaan nähdä ”vain” valaistuneina ihmisinä. Valaistuneen määritelmä tässä yhteydessä, tai yleensäkin allekirjoittaneelle, on ”täydellinen samaistuminen puhtaaseen tietoisuuteen” eli ”lepääminen omassa olemuksessaan” (ks. I:3).

 

Tässä sutrassa mainitaan yksi länsimaissa parhaiten tunnettu sankskritin kielinen termi eli guru. Guru sanatarkasti käännettynä tarkoittaa raskasta; viitaten siihen, että opettaja on ”raskaana” tiedosta. Useammin guru kuitenkin käännetään käyttäen tulkinnallista etymologiaa, jolloin haetaan sanan jokaiselle osalle etymologinen alkuperä, ja tämän pohjalta ”sävelletään” asiayhteyteen sopiva ”luova käännös” (transcreation). Täten, gurulle saadaan merkitys ”pimeyden poistaja” (esim. Venkateshananda 2011). Pimeyden poistaminen johtaa kohti lisääntyvää kirkastumista (sattva) ja ”valaistumista” (moksha, nirvana, kaivalya). Maehle (1996) nostaa edellisen sutran kohdalla esille tähän liittyvän tärkeän pointin. Nimittäin, kun eri filosofiset koulukunnat tuntuvat eroavan monissa asioissa toisistaan, niin tärkeä on muistaa, että ne eri koulukunnat ja opettajat eivät nauti – tai niiden ei tulisi nauttia – auktoriteettia ensisijaisesti sen takia, että ne olisivat teoreettisissa asioissa absoluuttisen oikeassa. Sen sijaan, pikemminkin nimenomaisesti sen takia, että ne tai he voivat johdattaa harjoitusmenetelmiensä avulla ihmisiä kohti lisääntyvää vapautta eli kohti ”omassa olemuksessa tapahtuvaa lepoa” (I:3). Guru kaikessa yksinkertaisuudessan tarkoittaa opettajaa, eli monasti länsimaissa guru-sana otetaan hieman liian raskaasti eli suppeammassa merkityksessä viitaten aina jonkinlaiseen ”henkiseen opettjaan”, jolta vaaditaan enemmän kuin ”vain opettajalta”.

 

Mutta, samaan hengeen vetoon todettakoon, että tässä sutrassa ei puhutakaan mistä tahansa ”vain opettajasta”, vaan puhutaan siis Ensimmäisestä Opettajasta. Ranganathan (2008) kehottaakin luottamaan ensisijaisesti Iiswaraan opettajanaan, koska ihmisopettajat niin usein ovat ”huonoja roolimalleja”. Niin, hindumytologiassa on tarina Shivasta, ensimmäisenä joogaopettajana, jonka ensimmäinen oppilas oli vaimonsa Parvati (Shakti). Tämän tarinan voi nähdä symbolisena vertauksena Shaivismin metafysiikalle, eli Puhdas Tietoisuus (Shiva) informoi valollaan Luova Voimaa (Shakti), joka sitten ottaa lukemattomat määrät eri muotoja, mutta mikään näistä muodoista ei olisi alkujaankaan mahdollinen ilman tietoisuuden valoa, ja tietoisuuden valo on läsnä kaikissa muodoissa. Kaiken kaikkiaan, nämä kaksi ovat yhtä, kuten mies ja vaimo parhaimmillaan (unio mystica).

 

Tämä liittyy myös ”sisäisen gurun”-käsitteeseen, josta aika ajoin kuulee puhuttavan. Usein siitä kuulee ”Uutena Aikana” puhuttavan intuition kaltaisena sisältä spontaanisti kumpuavana tietona – ahaa-elämyksinä, oivalluksina ja sisäisenä johdatuksena. Mutta asia liittyy laajemminkin filosofiaan, eli esimerkiksi Platonin mukaan Sokrates opetti, että kaikki tieto on jo sisällämme, ja Vivekananda (2010) kirjoittaa täsmälleen samoin tätä sutraa kommentoidessaan. Pohjimmiltaan tässäkin lienee kyse Puhtaasta Tietoisuudesta, joka on kaiken tajunnallisen pohjavireenä, ja joka on koko joogan projektin ”absoluuttinen häränsilmä”. Mitä enemmän ihminen elää samaistuneena puhtaaseen tietoisuuteen eli Siihen-joka-Näkee, sitä kirkkaammin olemisen kannalta hyödyllinen viisaus virtaa tajuntaan kussakin tilanteessa, kutsui sitä tilanteesta riippuen sitten päättelyksi, intuitioksi tai sisäiseksi guruksi. Ja tämä Puhdas Tietoisuus on jokaisessa olennossa eli näkijässä essenssiltään tai identiteetiltään – riippuen koulukunnasta – sitä samaa puhdasta tietoisuutta kuin Ensimmäisessä Opettajassa, vaikka rajallisissa olennoissa näkökulma onkin aina suppeampi, kuin Iishwaran kohdalla. Ehkä juuri sen takia silmiin katsominen saattaa olla niin voimakas kokemus, koska silloin puhdas tietoisuus katsoo puhdasta tietoisuutta eli Itse katsoo Itseään toisessa muodossa.

 

Koska Iishwaran näkökulma prakritiin on sanamukaisesti kokonainen, niin Hän ei ole sen harhan vallassa, että Hän olisi samaistunut prakritiin. Broon kommentaarissa nousee omni-ominaisuuksista esiin myös puhdas kaikkiin kohdistuva myötätunto (omnibenevolence). Tämä herättä usein ihmetystä, että jos Jumala on myötätuntoinen, niin miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä? Tämän maailman kärsimys on kuitenkin kosmologisesti katsottuna hyvin suhteellista, ja suuremmasta mittakaavasta katsottuna ”kaikki tämä kärsimys”, saatta olla vain leijaileva pölyhiukkanen, joka ottaa sekin lukemattomat määrät eri muotoja, kuten on luovan voiman toiminnassa tarkoituskin. Tämä on polariteettien maailma; ei yhtä ilman toista, ei nautinota ilman kärsimystä, ei hyvyyttä ilman pahuutta jne. Useinhan ajatellaankin, että tämä polariteettien maailma on se ainoa ”taso”, missä voi vapautua pysyvästi elon kiertokulusta (vrt. ruumiittomat ja prakritiin sulautuneet, I:19). Ja osa sitä vapautumisprosessia on nimenomaan se, että pystyy transendenttoimaan hyvän ja pahan, nautinnon ja kärsimyksen jne.

 

Myötätunnon käsite liittyy läheisesti myös ns. moraaliseen argumenttiin, joka on taas yksi filosofinen ”jumaltodistusyritys”. Se pohjautuu siihen, että ihmiset ensinnäkin toteavat moraalin olemassaolon, ja sen päätellään sitten pohjautuvan johonkin täydelliseen olentoon. Näin ollen, ajatellaan, että ”Jumala” on paras selitys sille, että ylipäätään moraalista käyttäytymistä on olemassa ”eläinkunnassa”. Kant esitti asia hieman toisin, eli moraali vaatii sen, että oletamme Jumalan olemassaolon. Toisin sanoin, pyrimme eettiseen toimintaan, koska uskomme Jumalaan – ja monasti pelkäämme korkemman olennnon rangaistusta, siis. Moraalille on tietysti olemassa myös evolutiivisia perusteitaa, eli alkeellisenkin ”mielen teoria”-kyvyn omaaville laumaeläimille syntyy aina jonkinlainen keskinäinen moraalinen koodisto, joka helpottaa ryhmässä elämistä. (”Mielen teoria” tarkoittaa ymmärrystä, että toinen olento ei välttämättä koe elämää just samalla tavalla kuin minä just nyt, joten on luontaista ottaa huomioon lajikumppaneita, ja myös toisten lajien edustajia – tapahtuu myös ”eläinmaailmassa”; ks. esim. Viitala 1996.) Olennainen kysymys näiden kahden näkemyksen suhteen on, että onko olemassa objektiivista eli absoluuttista moraalia, vai onko moraali aina subjektiivista eli suhteellista?

 

Joka tapauksessa, ”jumalalliseksi” moraalin perustaksi voi nähdä sekä esimerkiksi passiivisen platonisen Hyvän Idean että aktiivisen Kaikkivalitaan, tai jotain siltä väliltä.

 

Text & foto: Marko Mikkilä