sutra 1:33

 maitrī karuṇā mudito-pekṣāṇāṁ-sukha-duḥkha puṇya-apuṇya-viṣayāṇāṁ bhāvanātaḥ citta-prasādanam 33

33. Mieli kirkastuu viljelemällä ystävällisyyttä, myötätuntoa, iloisuutta ja välinpitämättömyyttä onnellisuutta, tuskaa, hyveitä ja paheita kohtaan.

 

Itse sutrassa on tavallaan kaksi listaa sanoja, jotka muodostavat vastineet toisilleen. Mutta sutrasta kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, koska toisilleen vastineen tuovat sanat eivät ole peräkkäin, vaan on kaksi listaa kokonaisuudessaan peräkkäin. Tämä on tiiviiseen ilmaisuun pyrkivälle sutra-tekstille tyypillinen tapa ilmaista asia (ks. myös esim. II:5). Tämän takia, Vyasan kommentaari koostuukin yksinkertaisuudessaan asian ilmaisemisesta helpommin hahmotettavalla tavalla. Ystävällisyyttä tulisi elätellä onnellisia kohtaan – sen sijaan, että tuntisi kateutta, on joku joskus lisännyt. Myötätuntoa suositellaan eläteltävän kärsiviä kohtaan – sen sijaan, että tuntisi vahingoniloa tai välinpitämättömyyttä, voitaneen lisätä. Iloisuutta tulisi vaalia heitä kohtaan, jotka ovat hyveellisiä – sen sijaan, että tuntisi negatiivisia tunteita, voisi joku lisätä. Ja mielen tyyneyttä tulisi vaalia sellaisten kohdalla, jotka omaavat simiin pistävästi paheita – ja lisättäköön, sen sijaan, että tuntisi pelkoa tai vihaa.

 

Broo (2010) on käyttänyt sanaa ”välinpitämätön” tässä viimeisessä kohdassa, ja englanniksikin tämä yleisesti käännetään sanalla indifference. Mutta buddhalaiseen kontekstiin heijastaen niin osuvampi käännös tässä yhteydessä on mielen tyyneys (equanimity) kuten Ranganathan (2008) tämän kääntääkin. ”Equanimity” on sana, joka tulee esimerkiksi vipassana-kurssilla erittäin tutuksi, ja käsitykseni mukaan yleisemminkin buddhalaisten harjoitusten parissa. Sanalle ei löydy ihan täsmällistä vastinetta suomen kielestä, mutta sillä viitataan enemmän neutraaliin tilaan, kun taas välinpitämättömyydessä on enemmän negatiivinen kaiku – täten, mielen tyyneys on ehkä asian ytimeen osuvin ilmaus. Totta tosiaan, kaikki nämä käytetyt termit löytyvät buddhalaisesta klassikosta Visuddhi-Magga, kappaleesta, joka käsittelee ”täydellistä olotilaa” (brahma-vihaara) (J.H. Woods 2007).

 

Bangali Baban (2010) mukaan tämä sutra on antiteesi sille, että sellaista tietoa, johon joogafilosofia viittaa, voisi oppia pelkästään kirjoja opiskelemalla tai luolassa meditoimalla. Tässä suuntaudutaan ulos maailmaan ja tietyllä asenteella. Venkateshananda (2011) huomauttaa, että tämä sutra kulkee ahimsaan eli väkivallattomuuden periaateen kanssa rinta rinnan (ks. II:35). Ja hän lisää, että koko karmajooga-koulukunnan, tai ehkä oikeammin ilmaistuna karmajoogan idean kokonaisvaltaisen joogan osa-alueena, voi nähdä pohjautuvan tähän sutraan.

 

Venkateshananda tuo myös esille erittäin terävän huomion näihin positiviisiin, sinänsä kultoivoitavan arvoisiin, tunteisiin. Usein hyvyyteen pyrkiminen henkis-uskonnollisissa piireissä johtaa omien todellisten tunteidensa tukahduttamiseen, ja myös ”tekopyhyyteen”. Venktaeshanandan mukaan aito ystävällisyys, myötätunto, ilo ja mielen tyyneys pulppuavat ihmisestä spontaanisti. Sen sijaan, sen yrittäminen johtaa mahdollisesti teeskentelyyn, ylemmyyden tunteeseen ja omien tunteidensa tukahduttamiseen. Toisaalta taas tiedämme non-verbaalisen kommunikaation tutkimuksen pohjalta, että kasvojen ilmeiden tahdonalainen tuottaminen, myös oikeasti tuottaa sitä ilmettä vastaavan tunteen, sekä fysiologian että mielen tasolla (esim. Ekman 2004). Mutta esimerkiksi hymyn on tosiaan oltava aito, vaikka sen tuottaisi tahdonalaisesti, eli on aktivoitava kaikki ne lihakset, jotka luonnostaankin aktivoituvat hymyssä. Usein ”tekohymyn” tunnistaa silmien ympröiltä, eli tekohymyssä vain kasvojen alaosan ”hymylihakset” ovat aktiiviset.

 

Joka tapauksessa, tässä(kin) on siis löydettävä se kultainen keskitie. Tahdonalaisesti voi vaikuttaa siihen, miltä tuntuu, mutta kaikki pintaan nousevat tunteet on kohdattava. Ei siis välttämättä ilmaistava, mutta kohdattava; eli niiden olamassaolo on tunnustettava itselleen. Joskus voi olla tietysti vaikea tunnistaa rajaa tunteiden tukahduttamisen ja tunteiden ilmaisematta jättämisen välillä. Antiikin Kreikassa ja freudilaisessa psykoanalyysissahan on ajatus katarsiksesta eli voimakkaan negatiivisen tunteen ilmaisun puhdistavasta ja ahdistusta raukaisevasta tunteesta. Sosiaalipsykologiassa on todettu ”ihmiskokein”, että vihan ilmaiseminen tuottaa lisää vihaisia tunteita. Eli katarsis ei saa nykypsykologiasta tukea, ainakaan valtavirrassa. Mutta yksittäisten ihmisten subjektiivinen kokemus saattaa silti yhä tuntua siltä, että katarsis toimii, joten mene ja tiedä. Mindfulness-harjoitukset paljolti opettavat kohtaamaan ja hyväksymään kaikenlaiset tunteet itsessään, mutta vailla samaistumista. Yleensä vihan ilmaiseminen johtuu juuri siihen tunteeseen samaistumisesta. Mutta toki selkeän kannan ottamisessa voimakkaallakin tavalla on tässä maailmassa paikkansa. Vivekananda (2010) väittää, että ”tunteiden tukahduttaminen varastoi hyvää energiaa”, jota on vaikea ”purematta niellä”.

 

J.H.Woods nostaa käännöksessään alaviitteessä esille länsimaisen eksistentialisti-filosofi Schopenhauerin, jonka ajattelua usein verrataan buddhalaiseen ajatteluun. Schpoenhauerin mukaan esimerkiksi ystävällisyys ei ole takertuvaa kiintymystä ystävään, vaan vastenmielisyyden puuttumista. Mutta buddhalaisissa harjoituksissa mennään usein pitemmälle. Meditoimalla oikein kultivoidaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa, eikä pelkästään haeta vastenmielisyyden puuttumista. Tässä edetään usein asteittain, eli ensin pyritään tuntemaan positiivisia tunteita jotain rakasta ihmistä kohtaan; sitten itseään kohtaan; sitten jotain neutraalia ihmsitä kohtaan, jonka mahdollisesti tuntee vai ulkonäöltä; ja lopulta jotain ”hankalaa ihmistä”, jopa pahinta vihollista, kohtaan. Ja lopulta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Joogasutrakommentaattoreista ainakin H. Aaranya (1983) esittelee vastaavanlaisia esimerkkejä.

 

Tähän littyen ”biohakkeri” Dave Asprey on luonut ohjelman nimeltä ”40 years of zen”, jossa käytetään neurotieteitä avuksi (bulletproof.com). On nimittäin aivoja kuvantamalla kartoitettu minkälaisessa tilassa 20-40 vuotta meditoineiden munkkien aivot ovat meditaation aikana. Sitten on luotu laite, joka koko ajan ohjaa äänimerkein ihmistä, joka on kyktetty aivojen lukulaitteeseen, kohti samankaltaista ”aivotilaa”. On huomattu, että ns. radikaali anteeksianto vie ihmisen nopeimmin ”buddhalaisen munkkimaiseen” tilaan. Harjoitus menee yksinkertaisuudessaan näin, että annetaan anteeksi yksitellen kaikille, joiden kohdalla on pienempää tai suurempaa aihetta anteeksiantoon tai -pyyntöön. Asprey järjestää viiden päivän tehoretriittejä, joissa tehdään koko ajan anteeksiantoharjoitusta. Tämä tapahtuu retriiteillä niin, että meditoiva henkilö on kytkety laitteeseen, joka antaa heille koko ajan äänimerkin suoraa paluetta, että mennänkö oikeaan vain väärään suuntaan. Mutta samaa harjoitusta voi toki varsin menestyksekkäästi tehdä myös ilman teknologiaa. Aspreyn tavoitteena, on viedä kyseinen, ilmeisen tehokas, metodi kouluihin. Tärkeää ”radikaalissa anteeksiannossa”, on tosiaan se, että oiekasti tuntee myötätuntoa ja rakkautta ihmistä kohtaan, jolle annetaan tai jolta pyydetään anteeksi. Ei siis riitä, että vain ajattelee sanan ”anteeksi”.

 

Summa summarum: tämän sutran yhteenkokoavana ideana on, että polariteettien maailmassa on mahdollista meditoida mielen tyyneydellä, tai kohti mielen tyyneyttä.

 

PS. Kuriositeettina mainittakoon vielä, että Maehle (2006) käyttää yli puolet tämän sutran aika pitkästä kommentaaristan sen todisteluun, että Advaita Vedanta-koulukunnan perustajana pidetyn Adi Shankaran nimissä kulkeva joogasutrakommentaari, todellakin on itsensä Adi Shankaran, eikä jonkun myöhemmän Shankaracharyan kirjoittama. (vrt. Broo (2010, 24), joka käyttää kommentaarissaan pseudo-Shankara termiä, viitatessaan ko. kommentaariin.)

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.