sutra 1:37

vītarāga viṣayam vā cittam 37

37. Tai kun mielen kohde on vailla kaipausta.

 

Suurin osa kommentaattoreista ymmärtää tämän sutran viittaavan ns. gurumeditaatioon eli mestarin mietiskelemiseen, koska mestarin mieli on oletettavasti (tai toivottavasti?) vailla kaipausta. Tämä tarkoittaa siis, että mestariksi sopii parhaiten ihminen, jonka mielessä ei enää ole kaipausta. Huomautettakoon, että läheskään kaikki gurun asemassa olevat eivät kuitenkaan tällaisia ole. Joka tapauksessa, Broo (2010) perustelee, että tästä löytyy yksi syy, miksi kannattaa viettää aikaa oppimestarinsa kanssa. ”Kun oppilas käytännössä näkee oppimestarin rauhan ja mielen hallinnan, hän saa esikuvan omalle harjoitukselleen.” Tätä ajatusta voi vielä jatkaa tärkeällä seikalla. Kuuluisassa Seitsemännessä Kirjeessään Platon esittää ajatuksen, että olennaisimpia asioita ei voi koskaan esittää kirjallisesti. Hänen mukaansa opettajan läsnäolon voimalla ne olennaisimmat oivallukset voivat äkkiä singahtaa kuin kipinä sielusta toiseen, joka mahdollistaa niin sanotun suoran näkemisen.

 

Intiassa tällaisesta käytetään termiä shaktipat. Tämä voi tapahtua esimerkiksi hiljaisuudessa istuen mestarin seurassa. Tällaisia tarinoita kerrotaan esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella eläneen pyhimyksen Ramana Maharshin istunnoista. Sen voi saada aikaan dialogi mestarin kanssa, tai jopa joku mestarin yksittäinen sana tai lause. Tällaisia tarinoita puolestaan löytyy paljon nykyisestä nondualistisesta neo-satsang-perinteestä, joka pohjautuu paljolti juuri Ramana Maharshin oppilaiden ja oppilaiden oppilaiden opetustyöhön. Sen voi toisaalta saada aikaan myös mestarin kosketus. Tästä ainutlaatuisena esimerkkinä on halaus eli Suomessakin hyvin tunnetun Äiti Amman tapauksessa on kyse juuri tästä. Mutta ilmeisesti yleisin tapa, jolla se tapahtuu on katseen kautta (tieto perustuu henkilökohtaiseen kommunikaatioon M.S. Vishvanathin kanssa). Taas voisi todeta, ettei silmiä suotta sanota sielun peiliksi. Eikä purushasta suotta käytetä ajoittain sanaa ”Näkijä”. Mestarin, joka on vapautunut samaistumisesta mieli-kehoon katsoo maailmaa tietoisesti ”näkijän silmin”. Kaikki muutkin kyllä katsovat ”näkijän silmin”; mutta mestarin tapauksessa hän tietää kuka tai mikä hän on? Kun taas, suurin osa meistä, luulemme olevamme se mieli-keho.

 

Joka tapauksessa, kenet tahansa mestarina pitämänsä henkilön voi siis ottaa mielikuvameditaation kohteeksi. Tai vaikkapa eläimen, kuten Guru Gurnau-kirjassa annetaan esimerkki kissasta joogaguruna (Ilaskarin 2003). Kassila (2015) antaa kommentaarissaan aikalailla tarkan kuvauksen, kuinka esimerkiksi tällaisen gurumeditaation voi suorittaa. Ajtellaan, että tällä tavoin mestarin hyvät ominaisuudet alkavat kasvaa ”mietiskelijässä”. Maehle (2006) tuo esille, että tämä huomio mestarin seuran potentiaalisesta hyvää tekevästä voimasta on saanut aikaan ääri-ilmiön. Intialaisissa perinteissä on päädytty aika ajoin väittämään, että vain ja ainoastaan mestarin avulla voi vapautua, jolloin gurulta saatu initiaatio on noussut arvoon arvaamattomaan. Maehle kuitenkin jatkaa, että toisaalta on myös mystikoita, jotka tarkentavat asiaa. Oikeastaan on olemassa vain itse-inititaatiota, mutta mestari voi toimia sen katalysaattorina eli prosessin nopeuttajana. Mutta mestari ei ole välttämätön, siis. Ihmisen pitää aina olla itse valmis vapautumiseen, sitä ei voi saada toinen ihminen aikaiseksi minun puolestani. Maehle jatkaa vielä, että koska todella kaipauksesta vapaan mestarin löytäminen voi nykymaailmassa olla hankalaa, niin gurumeditaation kohteeksi voi, totta kai, ottaa myös jonkin menneiden aikojen mestarin, jonka fyysisestä kehosta on jo aika jättänyt. Tai Patanjalin joogafilosofian mukaanhan on myös yksi mestari, josta aika ei koskaan jätä eli ensimmäinen opettaja Iishwara.

 

Mutta tämän sutran voi tulkita myös hieman toisin. Ranganathan (2008) tuo esille, että takertumattomuus on toistuva teema teoksessa, ja tässäkin on kyse takertumattomuuden harjoittamisesta. Tai tämän samaisen luvun sutra 13 asettaa joogan kahdeksi menetelmäksi nimenomaan ”harjoituksen ja takertumattomuuden”, mutta tässä takertumattomuudesta itsestään, ikään kuin, tehdään harjoitus. Esimerkiksi katsoa objektia ilman taka-ajatuksia, ilman takertumista, ilman haluja ja himoja. Aloita helpoilla kohteilla ja siirry sitten vaikeampiin. Esimerksi suklaa on monelle jo kohtalaisen haastava keskittymisen kohde katsottavaksi vailla halua.

 

Tämä liittyy myös suoraan esimerkiksi toisen luvun sutraan 42, jossa aiheena on yksi kahdeksan haaraisen joogan ”kymmenestä käskystä” (yama ja niyama) eli santosha. Santosha käännetään yleensä ”tyytyväisyydeksi”. Ja sillä viitataan kykyyn olla tyytyväinen vallitsevaan asioiden tilaan sellaisena kuin ne ovat. Ollapa tyytyväinen omaan elämään sellaisena kuin se on! Tämän perimmäinen testi on nondualistisen opettajan Rupert Spiran mukaan kysyä itseltään, pystyisinkö elämään tämän asian (tai sen puutteen) kanssa loppuelämäni? Ja jos pystyy vastamaan huoletta ja irvestelemättä ”kyllä”, niin silloin voi jo puhua asioiden hyväksymisestä sellaisina kuin ne ovat.

 

Venkateshananda (2011) käsittelee myös tätä sutraa enemmän tästä näkökulmasta. Hän ehdottaa ”abstraktia meditaatiota” eli tyhjän mielen meditoimista. Jokaista ajatusta edeltää tyhjyys, ja jokaisen ajatuksen jälkeen koittaa tyhjyys. Kiinnitä huomiosi tuohon tyhjyyteen aina kun voit, omassa mielessäsi. Siinä tyhjyydessä ei nimittäin ole kaipausta.

 

Bangali Baba (2010) argumentoi Vyasa-käänöksessään, että tässä ei pyydetä ottamaan mitään tiettyä keskittymisen kohdetta, vaan pikemminkin olemaan kaiken aikaa samaisumatta omaan kehoonsa tai mihinkään siihen liittyvään ilmiöön. Tällöin opitaan erottemaan kokemuksellisesti se ainoa, joka ei voi olla kohde (purusha) kaikista kohteista (prakriti). Tämähän klassisen tulkinnan mukaan dualistisen samkhya-yogan tavoite. Tosin samaa menetelmää käytetään myös ei-dualistisissa perinteissä, mutta siellä tämä eronteko tietoisuuden ja tietoisuuden kohteen olevien ilmiöiden välille on vain välivaihe. Tämä siis voi johtaa täydelliseen kiintymysten – kaipausten ja riippuvuuksien – lakkauttamiseen. Buddhalaisuudessa vapautumisesta käytetäänkin usein sanaa nirvana, jonka yksi etymologinen merkitys on nimeomaan ”lakkauttaminen” – samaistumisen lakkauttaminen.

 

Yhtä kaikki, takertumattomuudesta on tavalla tai toisella kyse tulkitsee tätä sutraa sitten tavalla millä hyvänsä.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.