sutra 1:40

 paramāṇu parama-mahattva-anto-’sya vaśīkāraḥ 40

 40. Hänen hallintansa ulottuu pienimmästä suurimpaan.

 

Broo kirjoittaa, että tässä sutrassa Patanjali on päässyt prosessin kuvauksessa siemenellisen syventymisen tasolle, ja enää on jäljellä siemenetön syventyminen. Tässä Broo hieman oikoo mutkia matkassa, ainakin jos on uskomista Hariharaananda Aaranyaan (1983). Nimittäin, H. Aaranyan mukaan tässä puhutaan vasta karkeista kohteista keskittymisen kohteena, ja ennen siementönät syventymistä vielä on otettava myös hienojakoiset kohteet kontemplatiiviseen käsittelyyn. Näin ollen, kun harjoittaja on ”mestaroinut” jonkin keskittymiharjoituksen, hän pystyy keskittämään mielensä mihin tahansa karkeaan kohteeseen – suurimmasta pienimpään – vajoten syventymiseen, jossa on yhä karkea kohde; eli tuo kohde, joka on otettu keskittymisen kohteeksi.

 

Joka tapauksessa, tämän sutran jälkeen Patanjali alkaa käsittelemään eri tasoja siemenellisessä syventymisessä (ks. Broo 2010 s. 88; Broo käyttää siemenellisestä sanaa ”tietoinen” ja siemenettömästä sanaa ”tiedostamaton” syventyminen, mutta itse vältän tuon tiedostamaton-sanan käyttöä tässä yhteydessä harhaanjohtavana, koska puhdas tietoisuus on läsnä kaikissa tiloissa, ja kaikilla tasoilla). Tai tarkemmin sanottuna Patanajli on jo alkanut käsittelemään aihetta aiemmin (I:17-18). Ja tämä tätä seuraava onkin yksi niitä kohtia, joissa Patanjalin sutrista on vaikea luoda johdonmukaista kokonaisuutta, jonka takia häntä tulkitaan todella monella tavalla siemenellisen syventymisen eri tasojen suhteen.

 

Mutta mitä sitten ovat ne suurin ja pienin mahdollinen karkea eli materiaalinen kohde? Usein sanotaan, että suurin mahdollinen karkea kohde on Universumi kokonaisuutena. On olemassa myös filosofinen näkemys, jonka mukaan Universumi on itse asiassa ainoa objekti; jonka sisällä sitten tapahtuu prosesseja (esim. Strawson 2002). Ja osa näistä prosesseista on niin siinä määrin hitaita, että ne luovat illuusion lukuisista pienemmistä objekteista.

 

Pilkkua viilataksemme, sen pienimmän määrittely tuottaa, osin juuri tuon materiaalisen maailman prosessiluonteen takia, hankaluuksia. Yleensä pienin määritellään atomiksi (aṇu). Kun antiikin kreikkalaiset alkoivat käyttää sanaa atomi (tai antiikin intialaiset sanaa aṇu), niin he viittasivat tosiaankin pienimpään mahdolliseen materialiseen (hypoteettiseen) objektiin; eli materiaalinen partikkeli, jota ei voi enää jakaa pienempiin materiaalisiin osiin. Kun atomi otettiin käyttöön luonnotieteissä, sillä viitattiin kemiallisen alkuaineen jakamattomaan muotoon; ja aluksi tosiaan luultiin, että yhtä alkuaineatomia ei voi tosiaankaan jakaa pienempiin fysikaalisiin osiin. Sitten fysiikassa huomattin 1900-luvulla, että atomi koostuu kolmesta vielä pienemmästä hiukkasesta eli protonista, neutronista ja elektronista. Ja vielä myöhemmin tehtiin havainto, että atomin osista vielä protoni ja neutronikin voidaan jakaa pienempiin osiin eli kvarkkeihin.

 

Nykypäivänä tiedetään, että atomi ovat suurimmaksi osaksi ”tyhyjyyttä”, eli alkeishiukkasten välissä on runsain mitoin ”tyhjää tilaa”. Tosin tyhjä tila ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä tyhjää, vaan sen täyttää jatkuvasti ja villisti elävä energiakenttä. Näin ollen, nuo pienimmät mahdolliset materiaaliset alkeishiukkasetkin ovat ilmeisesti pikemminkin riittävän tiukassa paketissa oleva energiaa, jotta se antaa illuusion materiasta. (Tai että se on yhdellä tasolla materiaa, toisella tasolla energiaa.) Joka tapauksessa, kun puhutaan siis tänään atomista, niin sen merkitys on muuttanut muotoaan siitä alkuperäisestä ja antiikkisesta. Jos olisi oltu uskollisia sanan alkuperäismerkityskelle, niin atomi-sana olisi aina vaihdettu osoittamaan uutta vielä pienempää alkeishiukkasta tieteen kehittyessä.

 

Mutta tässä sutrassa tosiaankin puhutaan materiaalisista partikkeleista eli alkeishiukkasista pienimmillään, jotka ovat Patanjalin terminolgiassa karkeita kohteita. Tuo energia sitten taas olisi jo varmaan Patanjalin määritelmän mukaan hienovaraista prakritin ilmentymää. Ja sitähän on joogafilosofian mukaan myös mieli. Fysiikassa puolestaan vielä energiaakin fundamentaalimpana pidetään nykyään aika yleisesti informaatiota. Metafyysisen dualismin kannalta onkin mielenkiintoista, että viimeistään informaation voi nähdä tasona, jolla fysikaalinen ja mentaalinen yhtyvät, tai jolta molemmat ponnistavat manifestaatioon.

 

Tähän kaikkeen liittyen Vijnaana Bhairava-meditaatioteoksesta, johon olen paljon viitannut, löytyykin keskittymisharjoituksia, joissa keskitytään Universmumiin kokonaisuutena. Ja esimerkiksi mielikuvameditaatio, miten Universumi hajoaa vaiheittain aina heinovaraisempiin ilmentymiin – ja sitten palataan takaisin toiseen eli karkeampaan suuntaan.

 

Broo, joka tapauksessa jatkaa aiheesta, että koska ollaan jo syventymisen tasolla, niin kaikki muu harjoitus on jo takana. Tuohon on hyvä lisätä, että niin kauan kuin elämme mieli-kehossa, niin asana- ja pranayama-harjoituksissa voi olla silti omat hyötynsä, jos haluaa pitää kehonsa kunnossa ja elinvoimaisena.

 

Tämä sutra myös jo ”petaa” kolmatta lukua, jossa puhutaan paljon ns. mahdeista (siddhi). Kun keskittymisen kautta syvennytään yhteen kohteeseen tapahtuu kiinnittyminen (samyamah) tuohon kohteesen. Täten, saadaan intuitiivista eli suoraa tietoa joko tuosta kohteesta tai vaihtoehtoisesti saadaan kykyjä, jotka jollain tavalla liittyvät ko. kohteeseen. Ranganathan (2008) nostaa tässä esille selityksen, miksi tällainen on ylipäätään mahdollista? Kaikki tieto oikeastaan on jo potentiaalisesti ihmisessä – mikrokosmoksena makroskosmoksessa – mutta yleensä kirkastamton mieli estää näkemästä asioita oikeassa valossa. Samanlainen näkemyshän löytyy myös Platonilta, jonka hän ilmeisesti omaksui opettajaltaan Sokrateelta.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.