sutra 1:44

 etayaiva savicārā nirvicārā ca sūkṣma-viṣaya vyākhyātā 44

 44. Näin myös pohtiva ja ei-pohtiva, jonka kohde on hienojakoinen, on selitetty.

 

Patanjali tekee siis jaon karkeisiin ja hienojakoisiin kohteisiin. Nyt, hän toteaa, että jos keskittymisen kohteeksi on valittu joku hienovarainen objekti, niin siinä on samalla tavalla kaksi syventymisen tasoa, kuin karkeidenkin kohteiden kohdalla. Ensin meditaatioon sisältyy ajatuksia, jotka kuitenkin liittyvät nimenomaan ko. kohteeseen (savicārā); ja sitten ajatukset vajoavat tajunnan pinnan alapuolelle ja vain yksin valittu kohde tajunnan sisältönä loistaa tietoisuuden valon ”polttopisteessä”. Ja molemmissa tapauksissa keskittyvä subjekti ei ”muista itseään”, ainakaan persoonallisena minuutena, jota usein egoksi nimitellään. Mutta mitä ovat hienovaraiset kohteet? Sitä selitetetään monella tavalla.

 

Ranganathan (2008), jolla on länsimaisen filosofin koulutus, vaikka omaakin intialaiset juuret, analysoi karkeiden ja hienovaraisten kohteiden eroavaisuutta seuraavasti: Karkeat kohteet ovat jotain, joka ottaa tietyn tilan avaruudessa, tarkoittaen, että siinä tilassa ei samaan aikaan voi olla mikään toinen karkea kohde. Näin ollen, aineelliset objektit kuuluvat tähän luokkaan. Hienovaraisella kohteella taas ei ole selkeää sijaintia, se on non-lokaali eli eräällä tavalla ”universaali”. Samkhya-jooga-filosofiassa hienovaraisten objektien kirjo on aika laaja. Lyhyesti sen voisi ilmaista, että kaikki muu mikä kuluu prakritiin eli luontoon paitsi selkeän sijainnin omaavat objektit. Esimerkiksi mieli on hienovaraisempaa kuin aine, ja mielelle ei voi antaa lokaatiota. Täten kaikki mielen pääkomponentit (buddhi, āhamkāra ja manas) sekä myös yksittäiset ajatukset (citta-vrtti) kuuluvat tähän luokkaan. Ranganathan väittää, että myös purusha on heinovarainen objekti, mutta tämä on samkhya-joogan väärinymmärtämistä, koska purusha yksinomaan on se ainoa ”asia”, joka ei ole kohde, ei voi olla kohde eli objekti, koska on aina se subjekti, joka on keskittymisen ”tässä päädyssä”, ei koskaan huomion ”tuossa toisessa päädyssä”.

 

Ranganathan mainitse myös universaalit; eli länsimaisessa metafysiikassa tehdään usein jako partikulaareihin ja universaaleihin. Partikulaarit ovart siis kohteita, jotka voi laskea eli ”erillisiä entiteettejä”. (Huom! Partikulaarit eivät välttämättä ole karkeit kohteitaa, koska myös esimerkiksi yksilömielten määrän voi laskea vaikka ei mielellä olekaan lokaatiota.) Universaalit taas voivat esiintyä samaan aikaan monessa paikassa eli esimerkiksi värit ovat tästä yleisimmin käytetty esimerkki. Länsimaisessa filosofiassa yksi (pää)väittelyn kohde onkin, että tarvitaanko nuo molemmat käsitteet metafysiikan teossa? Toisten mielestä kaiken voi selittää partikulaareilla, eli kaikki on niiden yhdistelmiä. Toiset taas liputtavat universaalien puolesta. (Lisäksi on olemassa myös muita vaihtoehtoisia tapoja selittää mistä asiat koostuvat.)

 

Itse asiassa, värien lisäksi kaikki aisti-informaationa tuleva subjektiivinen kokeminen, eli se mikä on mielen filosofian ja tajunnantutkimuksen kohteena, voidaan nähdä universaaleina eli näön lisäksi myös haju, maku, kuulo ja tunto. Samkhya-joogafilosofiassa ääni, kosketus, muoto, maku ja haju lasketaan nimenomaan hienojakoisiksi elementeiksi, jotka vastaavat antiikin ajan karkeita elementtejä tila, ilma, tuli, vesi ja maa. Noista karkeista elementeistä tila ei sovi aiempaan karkeiden kohteiden määritelmään, koska karkeat kohteet ovat ”tilassa”. Mutta tänään tieteessä tehdäänkin hieman monimuotoisempi jako ns. alkuaineisiin, joista 94 on löydetty luonnosta, ja sen lisäksi ihminen on pystynyt keinotekoisesti lisäämään alkuaineiden määrää ydinreaktioilla 24:llä (yht. 118). Nämä taas koostuvat vielä pienemmistä alkeishiukkasista – ja taas karkean ja heinovaraisen ero näyttää veteen piirretyltä viivalta. Nimittäin, tarpeeksi pienessä muodossa aineelliset partikkelit pystyvät läpäisemään isompia objekteja, eli rikkoen karkean määritelmää, että vain yksi kohde voi olla yhdessä paikassa. Tosin tämä on mahdollista nimenomaan sen takia, että iso osa materiasta on ”tyhjää tilaa” tai oikeammin energiaa. Täten energiakin voidaan laskea hienovaraiseksi myös fysiikan mukaan ajateltuna. Perinteisessä intialaisessa ajattelussa se lienee itsestään selvyys (shakti, praana, vaayu, chakra, kundalinii, prakriti jne.). H. Aaranya (1983) tosin huomauttaa, että ”raaka” prakriti sinänsä ei voi olla meditaation kohde, koska se ei manifestoidu millään tavalla.

 

Tähän voisi lisätä vielä, nykyään erittäinkin tunnetun aalto-partikkeli-dualismin; eli ensin huomattiin, että alkeishiukkaset käyttäytyvät kuin ne olisivat sekä ”energeettisiä” aaltoja että ”aineellisia” partikkeleita. Alkujaan tämä todettiin fotonien eli valohiukkasten ja elektronien avulla, mutta nykyään tämä sama ilmiö on saatu aikaan jopa joillakin moleyykeilla, jotka muodostuvat siis useammasta atomista. Viimeisin kanta fyysikoiden tahotla lieneekin, että oikeastaan fyysiset entiteetit ovat ”enegiakenttiä”, jotka voivat jakautua jopa koko universumin laajuudelle, vaikka ne havaitaankin yhdessä tietyssä paikassa hyvinkin pienenä. (ks. esim. Greene 2006.) Niin, sekä aineelliset objektit ovat pohjimmiltaan jotain hienovarista, että se mitä havainnoimme omassa tajunnassamme sellaisena-kuin-sen-havainnoimme, on jotain hienovaraista määritelmän mukaisesti. Karkeita objekteja onkin usein päädytty usein pitämään illuusiona (māya) (esim. Advaita Vedanta).

 

Maehle (2006) kirjoittaa, että hienovaraiset obejktit eivät ole suoraan havainnoitavissa aisteillamme. Tämä ei ole ihan johdonmukaista ajattelua, koska aisteillamme otamme vastaan nimenomaan hajuja, makuja, värejä ja ääniä, jotka sellaisenaan ovat oikeastaan hienovaraisia, eikä niille missään nimessä ole useinkaan määriteltävissä selvää lokaatiota, joka sulkee pois muut kohteet. Eli nämä ovat niitä toisijaisia laatuja, joiden kautta havainnoimme kaikki karkeina arkiajattelussamme pidetyt kohteet (ks. edellinen sutra). Maehle toteaa, että voin käytöksestäni päätellä, että minulla on mieli. Tuossa Maehle vajoaa jo paljolti hylättyyn psykolgiseen behaviorismiin; vaikka jo Descartes osoitti aikoinaan, että oman mielensä voi havinnoida suoraan, se on itse asiassa usein se ensimmäinen asia, joka havainnoidaan (joidenki mielestä jopa ainoa asia). Sitten hän päätyy toteamaan, että hienovaraiset kohteet voi havainnoida suoraan ”sielunsa silmällä” (mind´s eye) vain objektiivisessa samaadhissa; mutta väittäisin, että asia on toisin. Meidän aistit yksinään eivät riitä tietoiseen havaintoon. Itse asiassa, aistimme ottavat kaiken aikaa paljon enemmän informaatiota, kuin tajuntamme ottaa vastaan kerrallaan, eli aina tarivtaan tajunta tai mieli tai tietoisuus, jotta voidaan puhua havainnosta – tämä koskee sekä ”ulkoisia” että ”sisäisä” objekteja, sekä ”karkeita” että ”hienovaraisia” kohteita.

 

Tässä sutrassa H. Aaranya on hieman ristiiriidassa oman taulukkonsa kanssa, jossa hän asetti samaapatit järjestykseen (I:41 hänen kommentaarissaan). Nyt hän esittää asian hieman toisin. Hän esittää esimerkin jokaisesta samaapatista, käyttäen aurinkoa esimerkkikohteena. Ensin savitarkaassa se näkemämme aurinko ja siihen liittyvä teoreettinen tieto täyttää tajunnan. Sitten nirvitarkaassa vain auringon luminositeetti eli valoteho täyttää tajuntamme. Ja tässä vaiheessa myös hänen mukaansa huomaamme, että karkeat kohteet ovat vain toissijaisten laatujen kokoelmia. (Sivuhuomautuksena hän lisää, että tässä vaiheessa myös materialismi materian omistamisen halun muodossa lakkaa viehättämästä meitä.) Sitten hän menee perinteiseen samhkyaan, alkaen puhumaan itsenä kanssa ristiriitaisesti, sanoen, että nirvitarkaa voi johtaa savichaaraan, jolloin huomaamme mielen tyyntymiseen liittyvän prosessin kautta valon hienovaraisen olemuksen (tanmaatra), jota hän kutsuu myös monadiksi lainaten länsimaista terminologiaa (Leibniz). Tässä vaiheessa siis tulee mukaan taas ajatukset, nyt tuohon ”hienovaraiseen olemukseen” liittyen; jotka ovat kadotakseen taas nirvichaaraassa. Tässä tulee mieleen Aristoteles, joka myös piti aikoinaan hienovaraisia laatuja kuten maku, haju, värit, äänet ja tunto oikeasti fysikaalisina obejktiivisina ilmiöinä. Nykyään, niitä pidetään yleisemmin vain ja ainoastaan subjektiivisna ilmiöinä.

 

Ajattelemisen arvoinen asia karkeisiin ja hienovaraisiin kohteisiin liittyen onkin, että onko loppujen lopuksi kyse siitä, että objektit eivät ole joko karkeita tai hienovaraisia, vaan sen sijaan, subjektin havainto voi olla joko karkea tai hienovarianen?

 

Joka tapauksessa sutrassa 17 Patanjali mainitsee myös samaadhit ānanda-asmitā, joista hän ei tässä suoraan mainitse sanallakaan, mutta mahdollisesti jatkaa asiasta eri term(e)illä sutrassa 47. Broo (2010) käsittelee asiaa sutrassa 46, joten palaamme asiaan. Maehle mainitsee tässä sutrassa erittäin hyvänä meditaation hienovaraisena kohteena ”puhtaan egon” eli asmitān, joka vie erittäin tehokkaasti kohti vapautumista. Se on myös monien neo-nondualististen opettajien mukaan ”portti” puhtaaseen tietoisuuteen (esim. Rupert Spira).

 

Niin, Broon mukaan Patanjali määrittelee seuraavassa sutrassa hienovaraisen kohteen; mutta pikemminkin tuo ”antiikkinen rishi” toteaa vain mikä on sen ”hienojakoisuuden yläraja”.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.